Kristiinankaupungin raatihuoneen edustalla on kesämarkkinoiden aikaan aina kirjamyyjä, jolla on tarjolla tietokirjojen jäännöseriä edullisesti. Kun markkinat yhden koronapaussivuoden jälkeen taas heinäkuussa järjestettiin, löysin myyntipöydältä neljä kiinnostavaa kirjaa viidellä eurolla kappale. Paras niistä taitaa olla nyt esittelemäni Valkoinen intiaani, joka kertoo tutkimusmatkailija Rafael Karstenin (1879–1956) elämästä.
Kirjan kirjoittaja Ilona Salomaa löysi Karstenin vahingossa, pohtiessaan 1990-luvun alussa sopivaa rajausta seminaariesitelmäänsä. Hän oli päättänyt käsitellä Etelä-Amerikan intiaaniuskontoja joltain kantilta, ja antikvariaatista löytyi Karstenin postuumisti julkaistu tutkimus Studies in the Religion of the South-American Indians East of the Andes. Salomaa ihmetteli, miksi ei ollut opinnoissa kuullut tästä tutkijasta. "Epäilemättä olin törmännyt suomalaisen tieteenhistorian unohdettuun hahmoon", kirjoittaa Salomaa alkusanoissa.
Antikvariaattilöydöllä oli pitkäaikaisia vaikutuksia Salomaan elämään. Hän laati ensimmäisen tieteellisen kirjoitelmansa Karstenista vuonna 1993, pro gradu -työn vuonna 1996 ja vuonna 2002 hän väitteli tohtoriksi Rafael Karstenista ja suomalaisen uskontotieteen kehityksestä. Seuraavana vuonna hän teki yhdessä toimittaja Rauli Virtasen kanssa tv-dokumentin Karstenin tutkimusmatkoista Itä-Ecuadorissa. Vuonna 2009 hän toimitti yhdessä Simo Muirin kanssa Karstenin elämään liittyvän teoksen Hyljättiin outouden vuoksi. Ja vuonna 2011 valmistui minulla nyt käsillä oleva kirja. Siinä Salomaa sai käytettyä kiinnostavaa, Karstenin elämään liittyvää materiaalia, jota oli tieteellisistä töistään joutunut seulomaan pois.
Itse olen innostunut tutkimusmatkakirjallisuudesta ja Salomaan kirja sopii siihen hahloon täydellisesti. Karsten ehti kaikkiaan kuuden eri tutkimusmatkan aikana viettää Etelä-Amerikassa yhteensä lähes yhdeksän vuotta! Kirja tosin keskittyy kolmeen ensimmäiseen matkaan, jotka olivat hänen tiedeuransa kannalta merkityksellisimmät.
Rafael Karsten syntyi vuonna 1879 Koivulahdessa, joka sijaitsee Vaasan naapurina ja nyttemmin kuuluu Mustasaareen. Hänen isänsä Edvin oli toiminut pari vuotta paikkakunnan kirkkoherrana (ja oli kirjailijan sanoin "monitulkintainen mies"). Koti oli hyvin uskonnollinen ja äiti toivoi pojastaankin pappia.
Rafael Karsten valitsi kuitenkin filosofian ja Kreikan kirjallisuuden opinnot silloisessa Keisarillisessa Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa. Hän kiinnostui yliopisto-opintojensa aikaan Edward Westermarckin ajatuksista ja luopui kristinuskosta. Kun Karsten kandidaatin tutkinnon suoritettuaan kirjoittautui opiskelemaan Vanhan testamentin eksegetiikkaa, kirkkohistoriaa ja uskonnonfilosofiaa, heräsi äidin toivo uudestaan. Mutta pojalla oli toiset tavoitteet opinnoilleen. Hän halusi tutkia uskontoja, eikä tulla yhden niistä palvelijaksi.
Viime vuosisadan ensimmäisten kuohuvien vuosien aikana Karsten ehti pakoilla keisarin kutsuntoja Lontoossa, tehdä siellä tutkimusta ja opiskella, liittyä tuoreeseen Prometheus-seuraan ja lopulta muutama viikko vuoden 1905 suurlakon jälkeen väitellä uskonnollisen palvonnan alkuperästä.
Ihailemansa Westermarckin esimerkistä Karstenille syttyi palava halu päästä Etelä-Amerikkaan tutkimusmatkalle. Mutta siihen tarvittiin rahoitus, ja vaikka apurahoja alkoi jo olla saatavilla, oli niistä kova kilpailu. Haettiin suosituksia, jännitettiin ja jos jäätiin rannalle, tuohduttiin ja oltiin kateellisia. Karsten jäi aina rannalle ja tuohtui monille kollegoilleen pitkiksi ajoiksi.
Hän ehti tällä välin tutustua Koillisväylän läpi ensimmäisenä purjehtineen A. E. Nordenskiöldin poikaan Erlandiin, joka oli antropologi ja kulttuurientutkija. Nuorempi Nordenskiöld oli myös tutkimusmatkailija ja sen verran uhkarohkea, että hänen matkoiltaan riitti hurjia sattumuksia kerrottavaksi. Päälle 30-vuotias Karsten alkoi tuntea itsensä patavanhaksi vain kaksi vuotta aiemmin syntynyttä Nordenskiöldiä kuunnellessaan. Nordenskiöld kuitenkin kannusti ystäväänsä jatkamaan ponnisteluitaan, sillä Etelä-Amerikan tutkimus tarvitsi Karstenin tapaista koulutettua uskontotieteilijää.
Vuonna 1911 Rafael Karsten päätti lähteä matkaan omalla kustannuksellaan. Veli sai lähetellä stipendianomuksia kotimaassa. Karstenilla oli pieni dosentin palkka Helsingin yliopistolta ja kesken lähes kolme vuotta kestäneen ensimmäisen tutkimusmatkansa hän sai lopulta veljen anoman Aleksanterin stipendin. Lisäksi hän kirjoitti lehtijuttuja ja oli saanut varoja myös etnografisen esineistön hankintaan museoille.
Senaikaiset metodit eivät aivan täyttäisi nykypäivän tieteellisiä kriteereitä, mutta Karstenin tutkimustapa oli ajankohtaan nähden moderni ja hän ymmärsi esimerkiksi naisten haastattelemisen tärkeyden. Salomaa kuvaa kenttätyöperiaatteita:
Tutkimuskentällä oleva tutkija ei mielivaltaisesti asettunut intiaanien arkielämän keskelle vaan pyrki havainnoimaan heitä tietyn etäisyyden päästä. Tutkija valitsi tietyn rajatun intiaaniheimon, jota tutki mahdollisimman tiiviisti. Kaikkea ei voinut eikä pitänytkään tutkia. Tutkijan tuli viettää tarpeeksi kauan aikaa tietyn intiaaniheimon parissa. Tämä vaati parhaimmillaan vuosien sitoutumista tutkittavaan kulttuuriin. Tutkijan tuli osata tutkittavien kieltä, niin että kykeni kommunikoimaan heidän kanssaan. Tulkin käyttö ei ollut suositeltavaa [...]
Valokuvaus oli 1800-luvun lopulta lähtien avannut uusia mahdollisuuksia tutkijoille, vaikka kamerat ja tarvikkeet olivat kalliita. Valokuvat todistavat koettua, mutta ne heijastavat samalla kuvaajansa käsityksiä, Salomaan sanoin: "... hyväntahtoista eksoottisen ihmettelyä". Kirjaan valitut valokuvat ovat hienoja. Erityisesti pidin kuvasta, jossa on
kaksi alastonta, terveellisen ruokavalion ja liikkuvan elämäntavan muokkaamaa
nuorta miestä. Toinen on kiinnittänyt peniksensä
narulla vatsaan välttääkseen vedendemonin kosketuksen, sillä miehet ovat aikeissa ylittää jokea uiden.
Tietenkin kaikki halusivat löytää jotain uutta ja sensaatiomaista, eivätkä jäädä jo julkaisseiden tutkimusmatkailijoiden varjoon. Tämä vaikutti matkasuunnitelmiin ja pakotti menemään yhä vaikeammin saavutettaviin paikkoihin. Vaikka Karsten ei ollut yhtä uhkarohkea kuin Nordenskiöld, sattui väistämättä onnettomuuksia. Kerran hän menetti Cesar-nimisen kantajansa, muistiinpanonsa (mm. cayapa-kielen sanaston) ja valokuvansa veneen haaksirikossa. Hän tunsi tuskaa omaan uskontoonsa luottaneen Cesarin kuolemasta ja oman uskonnottoman itsensä pelastumisesta.
En esittele tutkimusmatkojen tapahtumia tämän enempää, kannattaa lukea kirja itse! On onni, että Salomaa on tehnyt pitkän Karsten-uran. Kirja on selvästi hyvin syvän perehtyneisyyden – ja toisaalta taitavan valikoinnin – tulos. En huomannut yksityiskohtaa, joka tuntuisi liialta. Mutta mutta... kiehtova kirja loppuu kesken, sillä Karsten eli vielä 27 vuotta viimeisten kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen. Pieni epilogi käy kolmessa sivussa läpi puuttuvan ajanjakson. Kuolemassaan Karsten seurasi isänsä jalanjälkiä, sillä hän menehtyi äkilliseen sydäninfarktiin (isä oli 72, poika 76).
Epilogi paljastaa myös jännittävän yksityiskohdan Karstenin toiseksi viimeiseltä tutkimusmatkalta 1946–1947: matkaan lähtenyt ryhmä kohtasi monenlaisia vaikeuksia, jotka johtivat ryhmän hajoamiseen. Esimerkiksi ruotsalainen tutkija Bengt Danielsson karkasi Thor Heyerdahlin balsalauttaretkikunnan matkaan! Heyerdahlin Kon-Tiki kannattaa muuten ilman muuta lukea myös.
Päädyin jälleen kerran peilaamaaan kirjan päähenkilön elämää omiin isoiso/isoisoisovanhempiini. Ei olisi tullut kuuloonkaan opiskella ylioppilastutkintoa saati jatkaa yliopistoon, vaikka maantieteellisesti etäisyys Koivulahden ja Isojoen välillä ei ollut kovin pitkä. Kiitos heille, jotka mursivat luokkayhteiskunnan tältäkin osin.
Sen verran yhtymäkohtaa löytyi, että Rafael Karstenin Helmi-sisar meni naimisiin Yrjö Alasen kanssa, joka puolestaan toimi Isojoella pappina 1905-1911 ja lienee näin ollen kastanut toisen isoäitini ja isoisäni. Rafael Karsten ei ilmeisesti täällä poikennut, vaikka äiti ja sisar häntä kovasti houkuttelivat kesällä 1909, kun isä-Karsten oli jo edesmennyt ja Koivulahden pappilaan oli tulossa uusi pastori.
Pohdin, onko aika ajanut kymmenen vuotta sitten tehdy kirjan otsikoinnin ohi, eli voisiko nyt julkaista kirjan nimellä Valkoinen intiaani. Kielikellon jutun perusteella ilmeisesti voisi.
Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 296
ISBN: 978-952-222-288-6
Kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen
Etukannen kuva: Museovirasto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti