Ilona Salomaa: Valkoinen intiaani. Tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämä

 

Kristiinankaupungin raatihuoneen edustalla on kesämarkkinoiden aikaan aina kirjamyyjä, jolla on tarjolla tietokirjojen jäännöseriä edullisesti. Kun markkinat yhden koronapaussivuoden jälkeen taas heinäkuussa järjestettiin, löysin myyntipöydältä neljä kiinnostavaa kirjaa viidellä eurolla kappale. Paras niistä taitaa olla nyt esittelemäni Valkoinen intiaani, joka kertoo tutkimusmatkailija Rafael Karstenin (1879–1956) elämästä.

Kirjan kirjoittaja Ilona Salomaa löysi Karstenin vahingossa, pohtiessaan 1990-luvun alussa sopivaa rajausta seminaariesitelmäänsä. Hän oli päättänyt käsitellä Etelä-Amerikan intiaaniuskontoja joltain kantilta, ja antikvariaatista löytyi Karstenin postuumisti julkaistu tutkimus Studies in the Religion of the South-American Indians East of the Andes. Salomaa ihmetteli, miksi ei ollut opinnoissa kuullut tästä tutkijasta. "Epäilemättä olin törmännyt suomalaisen tieteenhistorian unohdettuun hahmoon", kirjoittaa Salomaa alkusanoissa.

Antikvariaattilöydöllä oli pitkäaikaisia vaikutuksia Salomaan elämään. Hän laati ensimmäisen tieteellisen kirjoitelmansa Karstenista vuonna 1993, pro gradu -työn vuonna 1996 ja vuonna 2002 hän väitteli tohtoriksi Rafael Karstenista ja suomalaisen uskontotieteen kehityksestä. Seuraavana vuonna hän teki yhdessä toimittaja Rauli Virtasen kanssa tv-dokumentin Karstenin tutkimusmatkoista Itä-Ecuadorissa. Vuonna 2009 hän toimitti yhdessä Simo Muirin kanssa Karstenin elämään liittyvän teoksen Hyljättiin outouden vuoksi. Ja vuonna 2011 valmistui minulla nyt käsillä oleva kirja. Siinä Salomaa sai käytettyä kiinnostavaa, Karstenin elämään liittyvää materiaalia, jota oli tieteellisistä töistään joutunut seulomaan pois.

Itse olen innostunut tutkimusmatkakirjallisuudesta ja Salomaan kirja sopii siihen hahloon täydellisesti. Karsten ehti kaikkiaan kuuden eri tutkimusmatkan aikana viettää Etelä-Amerikassa yhteensä lähes yhdeksän vuotta! Kirja tosin keskittyy kolmeen ensimmäiseen matkaan, jotka olivat hänen tiedeuransa kannalta merkityksellisimmät.

Rafael Karsten syntyi vuonna 1879 Koivulahdessa, joka sijaitsee Vaasan naapurina ja nyttemmin kuuluu Mustasaareen. Hänen isänsä Edvin oli toiminut pari vuotta paikkakunnan kirkkoherrana (ja oli kirjailijan sanoin "monitulkintainen mies"). Koti oli hyvin uskonnollinen ja äiti toivoi pojastaankin pappia. 

Rafael Karsten valitsi kuitenkin filosofian ja Kreikan kirjallisuuden opinnot silloisessa Keisarillisessa Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa. Hän kiinnostui yliopisto-opintojensa aikaan Edward Westermarckin ajatuksista ja luopui kristinuskosta. Kun Karsten kandidaatin tutkinnon suoritettuaan kirjoittautui opiskelemaan Vanhan testamentin eksegetiikkaa, kirkkohistoriaa ja uskonnonfilosofiaa, heräsi äidin toivo uudestaan. Mutta pojalla oli toiset tavoitteet opinnoilleen. Hän halusi tutkia uskontoja, eikä tulla yhden niistä palvelijaksi.

Viime vuosisadan ensimmäisten kuohuvien vuosien aikana Karsten ehti pakoilla keisarin kutsuntoja Lontoossa, tehdä siellä tutkimusta ja opiskella, liittyä tuoreeseen Prometheus-seuraan ja lopulta muutama viikko vuoden 1905 suurlakon jälkeen väitellä uskonnollisen palvonnan alkuperästä.

Ihailemansa Westermarckin esimerkistä Karstenille syttyi palava halu päästä Etelä-Amerikkaan tutkimusmatkalle. Mutta siihen tarvittiin rahoitus, ja vaikka apurahoja alkoi jo olla saatavilla, oli niistä kova kilpailu. Haettiin suosituksia, jännitettiin ja jos jäätiin rannalle, tuohduttiin ja oltiin kateellisia. Karsten jäi aina rannalle ja tuohtui monille kollegoilleen pitkiksi ajoiksi.

Hän ehti tällä välin tutustua Koillisväylän läpi ensimmäisenä purjehtineen A. E. Nordenskiöldin poikaan Erlandiin, joka oli antropologi ja kulttuurientutkija. Nuorempi Nordenskiöld oli myös tutkimusmatkailija ja sen verran uhkarohkea, että hänen matkoiltaan riitti hurjia sattumuksia kerrottavaksi. Päälle 30-vuotias Karsten alkoi tuntea itsensä patavanhaksi vain kaksi vuotta aiemmin syntynyttä Nordenskiöldiä kuunnellessaan. Nordenskiöld kuitenkin kannusti ystäväänsä jatkamaan ponnisteluitaan, sillä Etelä-Amerikan tutkimus tarvitsi Karstenin tapaista koulutettua uskontotieteilijää. 

Vuonna 1911 Rafael Karsten päätti lähteä matkaan omalla kustannuksellaan. Veli sai lähetellä stipendianomuksia kotimaassa. Karstenilla oli pieni dosentin palkka Helsingin yliopistolta ja kesken lähes kolme vuotta kestäneen ensimmäisen tutkimusmatkansa hän sai lopulta veljen anoman Aleksanterin stipendin. Lisäksi hän kirjoitti lehtijuttuja ja oli saanut varoja myös etnografisen esineistön hankintaan museoille.

Senaikaiset metodit eivät aivan täyttäisi nykypäivän tieteellisiä kriteereitä, mutta Karstenin tutkimustapa oli ajankohtaan nähden moderni ja hän ymmärsi esimerkiksi naisten haastattelemisen tärkeyden. Salomaa kuvaa kenttätyöperiaatteita:

Tutkimuskentällä oleva tutkija ei mielivaltaisesti asettunut intiaanien arkielämän keskelle vaan pyrki havainnoimaan heitä tietyn etäisyyden päästä. Tutkija valitsi tietyn rajatun intiaaniheimon, jota tutki mahdollisimman tiiviisti. Kaikkea ei voinut eikä pitänytkään tutkia. Tutkijan tuli viettää tarpeeksi kauan aikaa tietyn intiaaniheimon parissa. Tämä vaati parhaimmillaan vuosien sitoutumista tutkittavaan kulttuuriin. Tutkijan tuli osata tutkittavien kieltä, niin että kykeni kommunikoimaan heidän kanssaan. Tulkin käyttö ei ollut suositeltavaa [...]

Valokuvaus oli 1800-luvun lopulta lähtien avannut uusia mahdollisuuksia tutkijoille, vaikka kamerat ja tarvikkeet olivat kalliita. Valokuvat todistavat koettua, mutta ne heijastavat samalla kuvaajansa käsityksiä, Salomaan sanoin: "... hyväntahtoista eksoottisen ihmettelyä". Kirjaan valitut valokuvat ovat hienoja. Erityisesti pidin kuvasta, jossa on kaksi alastonta, terveellisen ruokavalion ja liikkuvan elämäntavan muokkaamaa nuorta miestä. Toinen on kiinnittänyt peniksensä narulla vatsaan välttääkseen vedendemonin kosketuksen, sillä miehet ovat aikeissa ylittää jokea uiden.

Tietenkin kaikki halusivat löytää jotain uutta ja sensaatiomaista, eivätkä jäädä jo julkaisseiden tutkimusmatkailijoiden varjoon. Tämä vaikutti matkasuunnitelmiin ja pakotti menemään yhä vaikeammin saavutettaviin paikkoihin. Vaikka Karsten ei ollut yhtä uhkarohkea kuin Nordenskiöld, sattui väistämättä onnettomuuksia. Kerran hän menetti Cesar-nimisen kantajansa, muistiinpanonsa (mm. cayapa-kielen sanaston) ja valokuvansa veneen haaksirikossa. Hän tunsi tuskaa omaan uskontoonsa luottaneen Cesarin kuolemasta ja oman uskonnottoman itsensä pelastumisesta. 

En esittele tutkimusmatkojen tapahtumia tämän enempää, kannattaa lukea kirja itse! On onni, että Salomaa on tehnyt pitkän Karsten-uran. Kirja on selvästi hyvin syvän perehtyneisyyden – ja toisaalta taitavan valikoinnin – tulos. En huomannut yksityiskohtaa, joka tuntuisi liialta. Mutta mutta... kiehtova kirja loppuu kesken, sillä Karsten eli vielä 27 vuotta viimeisten kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen. Pieni epilogi käy kolmessa sivussa läpi puuttuvan ajanjakson. Kuolemassaan Karsten seurasi isänsä jalanjälkiä, sillä hän menehtyi äkilliseen sydäninfarktiin (isä oli 72, poika 76). 

Epilogi paljastaa myös jännittävän yksityiskohdan Karstenin toiseksi viimeiseltä tutkimusmatkalta 1946–1947: matkaan lähtenyt ryhmä kohtasi monenlaisia vaikeuksia, jotka johtivat ryhmän hajoamiseen. Esimerkiksi ruotsalainen tutkija Bengt Danielsson karkasi Thor Heyerdahlin balsalauttaretkikunnan matkaan! Heyerdahlin Kon-Tiki kannattaa muuten ilman muuta lukea myös.

Päädyin jälleen kerran peilaamaaan kirjan päähenkilön elämää omiin isoiso/isoisoisovanhempiini. Ei olisi tullut kuuloonkaan opiskella ylioppilastutkintoa saati jatkaa yliopistoon, vaikka maantieteellisesti etäisyys Koivulahden ja Isojoen välillä ei ollut kovin pitkä. Kiitos heille, jotka mursivat luokkayhteiskunnan tältäkin osin. 

Sen verran yhtymäkohtaa löytyi, että Rafael Karstenin Helmi-sisar meni naimisiin Yrjö Alasen kanssa, joka puolestaan toimi Isojoella pappina 1905-1911 ja lienee näin ollen kastanut toisen isoäitini ja isoisäni. Rafael Karsten ei ilmeisesti täällä poikennut, vaikka äiti ja sisar häntä kovasti houkuttelivat kesällä 1909, kun isä-Karsten oli jo edesmennyt ja Koivulahden pappilaan oli tulossa uusi pastori.

Pohdin, onko aika ajanut kymmenen vuotta sitten tehdy kirjan otsikoinnin ohi, eli voisiko nyt julkaista kirjan nimellä Valkoinen intiaani. Kielikellon jutun perusteella ilmeisesti voisi.

Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 296
ISBN: 978-952-222-288-6
Kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen
Etukannen kuva: Museovirasto

Valkoinen intiaani oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 35. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoita oli lisäkseni vain 1, joten keskiarvo 4,00 ei kerro mitään.

 

Halldór Laxness: Islannin kello

Etsin hyllyistäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 'kirja on osa kirjasarjaa'. Halldór Laxnessin Salka Valkan vieressä odotti lukemattomana saman kirjailijan Islannin kello. Ja siinä oli selkämyksessä leima, joka paljastui WSOY:n Leijona-sarjan merkiksi. En ollut kuullut sarjasta, mutta kirjapaperin takakansi kertoi, että siinä oli toistaiseksi eli vuonna 1956 julkaistu Linnan Tuntematon sotilas, Viidan Moreeni ja tämä, ja seuraavaksi oli tulossa Merenmaan Mustan kukon laulu. Tietokantahauilla löysin muutaman lisää vuodelta 1957. Sarja oli kuollut johonkin, mutta mihin? Kolme ensimmäistä ovat tunnettuja ja ne on julkaistu suomeksi jo ennen sarjan perustamista, neljäs taas never heard -luokkaa samoin kuin muut löytämäni.

Islannin kello muodostuu kolmesta osasta, jotka Laxness on julkaissut vuosina 1943–1946. Kirja on siis osa sitä runsasta materiaalia, jonka perusteella Nobel-komitea myönsi hänelle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1955.

Minussa herätti ennakkoluuloja kirjan sijoittuminen 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen. Vanha kirja vielä vanhemmista ajoista. Mutta kirja vei heti mukanaan. Kerronta on aikakautensa tuote ja osassa kirjaa pitkäveteistä, mutta suureksi osaksi edelleen hyvin nautinnollista epämuodikkuudesta huolimatta. Yksi tekijä kirjan lukukelpoisuuden taustalla on tekijän hallitsema hirteishuumori.

Annan esimerkin kohdasta, jossa päähenkilö Jon Hreggvidsson odottelee kuukausikaupalla mestaustaan kaivomaisessa vankilassa. Sinne tiputetaan välillä hetkeksi muita rikollisia odottelemaan omaa tuomiotaan. Erään onnettomuudet kiertyivät siihen, että hänellä ei ollut menestystä tyttöasioissa, mikä taas johtui siitä, että hänellä ei ollut lampaita. Hän oli tehnyt itselleen tuulenkita-nimisen voimakkaan taikakalun korjatakseen molemmat puutteet, mutta esivalta oli ottanut tuulenkidan pois.

— Emmekö voisi tehdä itsellemme tuulenkitaa, sanoi Jon Hreggvidsson. — Emmekö voisi piirtää kirveellä mestauspölkkyyn sen hornanloitsun ja saada tänne ensi yöksi korean ja muhevan vaimoihmisen, mieluummin kolme.

Mutta tämä loitsu ei ollut käden käänteessä tehty, siihen tarvittiin huomattavasti monipuolisempi määrä eläinkuntaa ja luonnonvoimia kuin tässä paikassa oli tarjolla: tuulenkita piirretään korpin sapella ruskean nartunnahan sisäpintaan, minkä jälkeen riimuun tiputetaan semmoisen mustan kollikissan verta, jolta puhdas impi on täydenkuun aikana hakannut pään poikki.

— Kuinka sait puhtaan immen hakkaamaan pään poikki mustalta kollikissalta? kysyi Jon Hreggvidsson.

— Siskoni sen teki, sanoi mies. — Meiltä meni kolme vuotta ennen kuin saimme korpin sappea. Mutta kun ensimmäistä yötä pidin tuulenkitaa papin tyttären kamarin katolla ja lausuin loitsusanat, niin ne tulivat heti kimppuuni, ja siinä samassa oli lehmäkin kuollut.

Jon Hreggvidsson ei odottanut mestausta aivan syyttömänä, mutta ei paljon muutenkaan. Hän on ollut oikea henkilö ja häntä koskevat oikeuskäsittelyt noudattavat todellisia asiakirjoja. Kirja kertoo islantilaisten kannalta synkästä ajasta. Tanskalaisilla kaupungeilla oli yksinoikeus käydä kauppaa Islannin kanssa ja Tanska sääteli kalastustarvikkeiden saantia rajoittaakseen islantilaisten kalastusta. Rutto ja luonnonmullistukset vaivasivat saarta ja kirjassa on koko ajan pulaa ruuasta ja yksinkertaisestakin tavarasta kuten köydestä ja nuorasta. 

Köysi mainitaan moneen otteeseen ja esimerkiksi Hreggvidssonin onnettomuudet alkavat köysivarkaudesta. Rangaistusta suorittaessaan hän tulee pilkanneeksi Tanskan kuningasta (väittää kuninkaan ottaneen jo kolmannen jalkavaimon, tällä kertaa erityisen lihavan). Pilkasta Hreggvidsson joutuu ruoskittavaksi ja tulee ruoskinnasta kotiin palatessaan kenties tappaneeksi ruoskijansa, kuninkaan pyövelin. Siitä rikoksesta hän joutuu em. kaivoselliin odottamaan mestausta, mutta pääsee viime hetkellä pakoon ja lähtee Tanskaan hoitamaan omaa asiaansa ja hänet pelastaneen jalosukuisen "vaalean neidon" rakkausasiaa. Mantereellakin mies on vähän väliä joutumassa hirteen, eikä mikään tunnu keikkuvan niin epävarmasti kuin pää Jon Hreggvidssonin harteilla.

Toisaalta aina tulee onnenkantamoinen, joka pelastaa, mutta jos mies olisi saanut elellä alun perin rauhassa, ei onnenkantamoisia olisi tarvittu. Hreggvidssonin asiaa seurataan koko kirjan läpi, vaikka välillä pääroolissa on edellä mainittu vaalea neito, Snæfridur. Neito on rakastunut Islannin oppineimpaan mieheen, Arnas Arnæukseen, mutta kun mies on kiinnostuneempi pelastamaan Islannin kulttuuria ja kunniaa Kööpenhaminasta käsin, menee Snæfridur naimisiin elostelevan junkkerin kanssa, ärsyttääkseen laamanni-isäänsä, äitiään ja piispatar-siskoaan. 

Snæfridurin avittama Hreggvidssonin pako osui käräjille, joita laamanni-isä oli pitämässä. Ja Arnas Arnæus taas päätyy ensin pelastamaan Hreggvidssonin hengen Kööpenhaminassa ja sen jälkeen Tanskan kuninkaan asettamana ajamaan epäoikeudenmukaisten tuomioiden kumoamista Islannissa, minkä seurauksena Hreggvidssonin tuomio siirtyy ja laamanni menettää kunniansa ja virkansa. 

Kohta Snæfriduria jo kaduttaa sukunsa tuhoaminen mokoman Hreggvidssonin vuoksi, ja hän alkaa puolestaan ajaa tämän tuomion lopullista täytäntöönpanoa ja aiemmin rakastamansa Arnas Arnæuksen häpäisemistä. Näiden vaiheiden kanssa kuluu kirjan mitallinen, kun valtasuhteet heiluvat ees taas.

Lopulta ei tapahdu sen vähempää kuin että Kööpenhamina palaa ja samalla valtaosa Arnæuksen keräämistä Islannin kansan kirjoituksista, Arnas ja Snæfridur tekevät sovinnon ja Jon Hreggvidsson vapautetaan vanhana miehenä lopullisesti syytteistä.

Yksi juonenkäänteitä luova moottori, surullisen humoristinen sellainen, on Snæfridurin junkkeri-miehen viinanhimo. Magnus ei jaksa keskittyä oikein mihinkään tekemiseen, paitsi juomiseen, jonka hän suorittaa hartaudella ja palaa päiväkausien retkiltään yleensä hakattuna ja osan omaisuudestaan viinaan vaihtaneena. Kartanolla käy aina ryyppyreissujen jälkeen velkojia näyttämässä viinanhuuruissa tehtyjä papereita. Lopulta Magnus ryyppää pääkartanonsa ja sen jälkeen vielä vaimonsa. Kun Magnusta alkaa lyhyen raittiuskauden jälkeen menokenkä kiinnostaa (Alivaltiosihteerin kuolematon ilmaus), toistuu sama kaava:

Heinänteon jälkeen junkkerin valtasi vielä kerran se levottomuus, joka aina oli saman asian enne, sekä entisestään lisääntynyt ylpeyden henki ja käytöksen jäykkyys. Hän oli aamuisin varhain jalkeilla, mutta mitään ei tullut tehdyksi [...]. Hän seisoi varhaisena aamuhetkenä tähyämässä kukkulalle, heti sen jälkeen hän oli jo pohjoisempana joen rannassa matkustavaisia tapaamassa; hetken perästä hänen kuultiin laulavan pari säettä porstuassa, hän noudatti itselleen ratsastuskelpoiset hevoset, tutki tarkkaan niiden kengityksen, meni pajaan ja paranteli yhtä hevosenkenkää [...] 

Kun laaksolaisnainen toi heraa, oli junkkeri poissa.

Hän katosi niinkuin linnut kuolevat, niin ettei kukaan tiennyt minne hän oli joutunut, hän ei ratsastanut kotoansa polkua pitkin tielle, vaan kiersi karjapolkuja myöten, ihmisten nukkuessa päivällisuntaan, eikä kukaan nähnyt varmasti hänen lähtevän; mutta poissa hän oli. Kirves ja vasara olivat ikkunalaudalla, missä hän oli aikonut panna paikoilleen nahkaruudun ja alkanut veistää puitteita. Nurmikolla oli lastuja.

Junkkerin kohtaloksi tulee päätyä Kööpenhaminassa kanavaan ennen kaupungin paloa. Kaikki päähenkilöt ovat nimittäin kirjan lopussa kätevästi Kööpenhaminassa erilaisten oikeusjuttujen vuoksi. 

Palataan vielä kirjassa esitettyyn Tanskan halveksuvaan asenteeseen islantilaisia kohtaan. Eräs valtioneuvos tiivisti näkemyksiä näin:

— Me täällä emme toivo islantilaisten pyydystävän enemmän kalaa kuin me voimme käyttää. Sitten taas kun me voimme käydä sotaa ruotsalaisia vastaan, he tulevat saamaan enemmän nuoraa; vieläpä koukkujakin. [...]

— Minun käsitykseni on, että olisimme Islannissa aina tarvinneet kohtuullisen tiukkaa hallintoa, jotta se irtolaissakki, joka maleksii ympäri maata, häviäisi kerta kaikkiaan, niin että ne harvat, joista johonkin on, saisivat kerjäläisten ja varkaiden häiritsemättä pyydystää sitä kalaa, jota [tanskalaisten] Komppania tarvitsee, ja valmistaa sitä traania, jota Kööpenhaminan pitää saada. [...]

— Kanslialla on todistuksia siitä, että tämä on turmeltunutta kansaa, muinoin kaikki sen parhaat miehet tappoivat toisensa, kunnes jäi jäljelle tämä joukkio kerjäläisiä, varkaita, spitaalisia, täinsyömiä henkilöitä ja juopporatteja.

Suomentaja kertoo Laxnessin huomauttaneen alkuperäisteoksessaan, että historiallisista esikuvista huolimatta kirjan henkilökuvaus, tapahtumat ja tyyli noudattavat kokonaan omia lakejaan. Suomentaja arvelee yhdeksi syyksi sen, että kirjassa on viitteitä julkaisuhetken tapahtumiin vaikkakin vanhaan kaapuun puettuna (Yhdysvaltojen vaatimat tukikohdat, itsenäistyminen vuonna 1944, tai ylipäätään pienten valtioiden kohtalot toisessa maailmansodassa).

Sivuhuomiona kirjasta löytyi erinomaisen käyttökelpoinen ilmaus. Hreggvidssonin raihnainen äiti matkaa kauas kotiseudultaan anoakseen poikansa säästämistä mestaukselta. Matkalla hän näkee monenmoista kulkijaa: 

Lisäksi täällä oli paljon muunkinlaista väkeä, eritoten sellaisia, joiden kohtalona oli että heidän etsimänsä kala oli aina toisella puolen tunturia, ja sen tähden heidän elämänsä oli lakkaamatonta matkaa.

Halldór Laxness (s. 1902, k. 1998) oli syntyessään nimeltään Halldór Guðjónsson. Hän otti toisen etunimen (Kiljan) irlantilaisen pyhimyksen mukaan käännyttyään katolilaiseksi. Sukunimekseen hän otti lapsuuden asuinpaikkansa.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Porvoo/Helsinki
Suomentaja: Kristiina Kivivuori, runot Kirsi Kunnas
Julkaisuvuosi: 1956 (alkuperäisteokset Islandsklukkan 1943, Hid ljósa man 1944, Eldur í Kaupinhafn 1946, suomenksi ensimmäisen kerran 1949)
Sivumäärä: 370
ISBN: -
 

Islannin kello oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 33. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.   

Slavenka Drakulić: Aivan kuin minua ei olisi

Alle kolmekymmentä vuotta aikaa Bosnian sodan kauhuista. Se on yksi päällimmäisistä ajatuksista, jotka pyörivät mielessä Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa lukiessa. Kirjailija vie lukijan vuoteen 1992, seuraamaan S-nimisen opettajan silmien ja ruumiin kautta joutumista serbien pitämälle vankileirille. Pajtim Statovskin Bolla-kirjassa oltiin ajallisesti vielä lähempänä, Kosovon sodassa 1990-luvun puolivälissä, mutta siinä päähuomion veivät myöhemmät tapahtumat.

Siivilöin kirjan juhannuksena siskon laatikoista. Kirja vaikutti kuuluvan osaksi yleissivistystä, mutta kansikuvan tunnelma, kirjan nimi ja synnytyssairaalaan sijoitettu alkukohtaus huolettivat: olisiko tämä kuitenkin liian sentimentaalinen? No ei tarvinnut lukea ensimmäistä sivua pidemmälle, kun kävi ilmi, että sentimentaalisuus on kirjasta kaukana. 

Alkukohtauksen Tukholman karoliininen sairaala on itse asiassa tarinan päätöspaikka. Tarina alkaa Bosniassa eräässä muslimikylässä toukokuussa 1992. Päähenkilö S. on ottanut työn kylän koulusta. Eräänä aamuna serbisotilaat tulevat ja kokoavat kyläläiset linja-autoihin, kertomatta miksi ja minne heitä viedään.

S:n ja kyläläisten on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Ensin sotaa ei vielä ollut, sitten se oli kaukana, sitä nähtiin uutisissa ja kuultiin huhuissa. Ihmisiä lähti varmuuden vuoksi pois, väliaikaisesti, palatakseen myöhemmin. Lapsia lähetettiin sukulaisten luo, mutta opettaja-S. vastusti, sillä lukukausi ei ollut vielä päättynyt. Vielä kun armeija läheni, kylässä ajateltiin, että mitään pelättävää ei ollut. Heillä ei ollut aseita, miehet olivat vanhoja (nuoret olivat muualla töissä). 

Etenkin S. itse ajatteli, että asia ei koskisi häntä. Hänen äitinsä oli serbi, isänsä muslimi, eikä hän katsonut kuuluvansa mihinkään ryhmään. Mutta sodassa ei ole hienosäätöjä, sotilaat tyhjentävät koko kylän henkilöpapereita kyselemättä. Mukaan saa pakata pienen laukun. Kaikki on epätodellista, eihän näin voi käydä. Kirjan nimi aukeaa S:n pohtiessa:

Asioista jotka ovat olleet tähän saakka ymmärrettäviä, tulee yhtäkkiä käsittämättömiä, omasta tulee vierasta eikä häntä ole enää olemassa aivan kuin hän liukuisi todellisuuteen, jota hän ei pysty ymmärtämään.

Sama epätodellisuuden tunne jatkuu, kun tapahtumat etenevät koko ajan kauheammiksi. Kyläläiset kuvittelevat menevänsä johonkin vastaanottokeskukseen ja jatkavansa siitä eteenpäin rajan yli Kroatiaan tai pidemmälle. Ensimmäinen kosketus uuteen todellisuuteen tulee, kun linja-autoissa mukana olleet miehet ammutaan ensimmäisellä välietapilla ja muut viedään vankileirille. 

Kuitenkin raskaan matkan jälkeen tuntuu helpottavalta päästä edes oikaisemaan jalkansa ja toinen helpotus on vartijoilta ohimennen kuultu lausahdus: leirillä säilytetään vaihdettavia vankeja. 

Mutta eihän se pidä paikkaansa, ainakaan pitkään aikaan. Naiset elävät surkeissa oloissa. Suurin osa käy päivisin kuokkimassa peltoa, jotkut ovat keittiössä töissä. S. puolestaan saa auttaa myös vankina olevaa sairaanhoitajaa. 

Koska ruokaakin on vain hädin tuskin riittävästi, ei mitään sairaanhoidon tarvikkeita tietenkään ole. Kun naisille tuodaan huopia ja he saavat pihalle seinällisen käymäläkuopan, on selvää että leirillä vietään myös talvi. Naiset alkavat ajatella kukin omaa selviytymistään: jos antaa solidaarisesti toiselle jotain, se puuttuu itseltä ja vähentää omia mahdollisuuksia jäädä henkiin.

Vieressä on miesten työleiri ja naisten leirille leviää huhuja kidutuksista ja tuhansista tapetuista. Naiset kulkevat omalla leirillään hartiat kumarassa, yrittävät olla näkymättömiä, että eivät osu vartijoiden silmiin, säästyäkseen lyönneiltä tai vielä pahemmalta.

Se pahempi odottaa tietenkin S:ää. Hallintorakennuksessa on huone, jonne on suljettu naisia sotilaiden käyttöön. Sinne haetaan tyttöjä, ensin öisin, sitten jo kirkkaassa päivänvalossa (kauhujen toteuttajat turtuvat aina nopeammin kuin heidän kohteensa). Yhtenä päivänä S:kin haetaan, vaikka hän ei ole enää nuori tyttö. Useampi mies raiskaa ja pahoinpitelee hänet, viimeinen virtsaa hänen suuhunsa. S. herää "naistenhuoneessa" ja siitä tulee hänen uusi elämänpiirinsä.

Naistenhuoneessa on oma sisävessa, saippuaa ja ikkunaverhot. Paljonpa ne lohduttavat, kun milloin tahansa kuka tahansa voidaan hakea raiskattavaksi ja hakattavaksi. Kun joku ei palaa huoneeseen, on hänet hakattu kuoliaaksi. S., joka on vanhempi ja opettaja, pääsee lopulta leirin komendantin jalkavaimoksi. Seuraa naurettava leikki rakkaudesta ja tavallisesta elämästä, jonka kumpikin tietää valheeksi. S. pääsee kuitenkin muiden sotilaiden käsistä. Hän on turtunut:

Jonkin ajan kuluttua jokapäiväisestä kauhusta ja kuolemasta tulee rutiinia. S. kuuntelee leirin puheita tunteettomana. Hän kuuntelee sanoja, jotka painuvat syvälle hänen sisäiseen kammioonsa. Tai näkee tapahtumia. Hän näkee tapahtumat omin silmin, mutta ne eivät kosketa häntä. Hän ei pelkää enää, ei tunne myötätuntoa, ei reagoi tapahtumiin. Kuolema ympäröi häntä joka päivä, kuolema on hänelle tosiasia. Mutta S. ei välitä mistään, jos se ei kosketa häntä itseään. S. on varma, että leiristä selviää hengissä vain kääntämällä katseensa syrjään.

En käy naisiin ja lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja tämän enempää läpi, sanon vain, että ne ovat kirjassa pahempia kuin mitä raapaisin näytille. Lopulta naisten leiri pääsee kuukausikaupalla toivottuun vaihtoon marraskuussa 1992. Heidät viedään Kroatian Zagrebiin, pakolaisleirille vankileirin sijaan. S. saa selvyyden siitä, minkä on siirtänyt ajatuksistaan syrjään: hän on raskaana. 

S. pääsee Ruotsiin jonkinlaisena onnenkantamoisena. Ruotsi on paikka, jossa kaikki on hyvin, ajattelemme me ja S. Mutta S:llä oli kaikki hyvin ennen sotaa, ennen leirille joutumista, ennen kyläläisten murhaamista, ennen raiskauksia. Ei kenenkään tarvitsisi joutua Ruotsiin saadakseen elämänsä takaisin. 

Mutta tässä tilanteessa hyvä näin, S:n kannalta. Hän kuitenkin haluaa antaa lapsensa pois, sillä hän vihaa syntymätöntä lastaan hänet raiskanneiden miesten vuoksi:

... hän näki yllään heidän kasvonsa, lapsen isien kasvot. Nimettömät miehet, jotka olivat useimmiten humalassa. Heidän lukumääräänsä hän ei tiedä, mutta hän muistaa jonkun silmät, ehkä kasvot tai äänen, kädet, hajun, usein löyhkän. Jokainen heistä voisi olla lapsen isä.

Ja nyt päästään takaisin kirjan alkuun ja samalla sen loppuun. S. synnyttää eikä halua tietää mitään lapsestaan. S:n huonetoveri ei ymmärrä (ja imettää lasta, kun S. ei koske lapseen) ja sairaalassakin on jotain sekaannusta, vaikka S. on sanonut, että hän antaa lapsen adoptioon. Kun S. on tahtomattaan joutunut liian pitkään olemaan lapsensa kanssa, on hän jo lientynyt:

Vain äiti voi osoittaa lapselle, että viha voi muuttua rakkaudeksi. Lapsen pieni vartalo vääntelehtii. Hän koskettaa sen kasvoja ja hiuksia. Jonain päivänä hän sanoo, että poika on hänen lapsensa, vain hänen. Palatessaan sänkyynsä S. tuntee ensi kerran täydellistä rauhaa.

Slavenka Drakulić (s. 1949) on kroatialainen toimittaja ja kirjailija, joka nykyään asuu Zagrebissa ja Tukholmassa. Hän päätyi Ruotsiin merkillisen Bosnian sotaan liittyvän tapahtumaketjun seurauksena. Vuonna 1992 ilmestynyt lehtijuttu nimesi viisi kroatialaista naiskirjoittajaa noidiksi ja Kroatian raiskaajiksi. Nimettömän (myöhemmin selvinneen) kirjoittajan mukaan naiset eivät olleet ottaneet tarpeeksi voimakasta kantaa raiskauksiin sotataktiikkana. Kohta syytösjutun jälkeen Drakulić alkoi saada uhkauksia puhelimen välityksellä ja hänen omaisuuuttaan tuhottiin. Koska hän ei saanut juurikaan tukea ystäviltään ja kollegoiltaan, hän lähti Kroatiasta ja asettui Ruotsiin. Nykyään hän asuu Kroatiassa ja Ruotsissa (ks. Wikipedia, valitettavasti vain englanniksi).

Tottavie tämä kirja kuului yleissivistykseen! Ja vielä selkeämmin: ei vihata, ei alenneta toisia puheissa tai teoissa, ei aloiteta sotaa, ei veli veljeä vastaan, ei kylä kylää vastaan, eikä muutenkaan, eikä raiskata. Kiitos.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Seija Uuskoski
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos Kao da me nema 1999)
Sivumäärä: 254
ISBN: 951-1-16485-6
Kirjaston poistokappaleen muovitus oli hävittänyt kannen tekijän tiedot

Aivan kuin minua ei olisi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 31. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.