James Wyllie: Hakaristirouvat

 

Suomen kieli harvoin voittaa muut kätevyydessä, mutta brittikirjailija James Wyllieltä suomennetun kirjan Hakaristirouvat nimessä on osuvuutta, jota ei ole tavoitettu kieliversioissa Nazi wives, Nazisternas fruar, Femmes de nazis... Saksankielistä versiota en löytänyt, siellä taitaa olla mitta täynnä synkeän menneisyyden käsittelyä aina uudesta kulmasta.

Mutta johtavien natsien rouvat on kiinnostava näkökulma. Wyllie tarkastelee kirjassaan Adolf Hitlerin (s. 1889), Hermann Göringin (s. 1893), Joseph Goebbelsin (s. 1897), Heinrich Himmlerin (s. 1900), Reinhard Heydrichin (s. 1904), Rudolf Hessin (s. 1894) ja Martin Bormannin (s. 1900) vaimoja ja valikoimaa muita naisia. Kansallissosialismissa naiselle oli varattu rooli vain kodin hoitajana ja äitinä – mikäli täytti rotukriteerit. Naisen ei kuulunut olla näkyvillä eikä nainen voinut nousta puolueessa viralliseen asemaan. Monet vaimoista olivat kuitenkin olleet kansallissosialismin ja Hitlerin kannattajia yhtä pitkään kuin miehensä, jotkut pidempäänkin.

• Rudolf Hess kuuli Hitleriä ensi kertaa vuonna 1920 ja vaikuttui. Tyttöystävä Ilse Pröhl (s. 1900) meni mukaan seuraavaan kokoukseen ja vaikuttui itsekin.
  
• Gerda Buchin (s. 1909) isä Walter liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen vuonna 1922 ja Hitleristä tuli koko perheen tuttu. Martin Bormann liittyi puolueeseen vasta vuonna 1927 ja tutustui sitä kautta Gerdaan.
  
• Ruotsalainen Carin von Fock (s. 1888) tutustui vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan lentäjäveteraani Hermann Göringiin. Göring liittyi puolueeseen vuonna 1922 ja pari avioitui seuraavana vuonna. Carinin menehdyttyä sydäninfarktiin Göring alkoi vuonna 1932 tapailla näyttelijätär Emmy Sonnemannia (s. 1893).
• Lina von Ostenista (s. 1911) tuli kansallissosialismin kannattaja teininä isoveljensä esimerkkiä seuraten. Puolueeseen hän liittyi vuonna 1930 ja tapasi samana vuonna laivastoupseeri Reinhard Heydrichin, joka ei ollut alun perin politiikasta kiinnostunut.
  
• Margarete Boden (s. 1893) tutustui vuonna 1927 junassa vierustoverinaan matkustaneeseen Heinrich Himmleriin, joka oli ollut puolueen jäsen vuodesta 1923.
• Vasta eronnut Magda Quandt (o.s. Ritcshel, s. 1901) tapasi Joseph Goebbelsin vuonna 1930, kun ystävät houkuttelivat tekemisen puutteessa olevan Magdan kansallissosialistien tilaisuuteen. Magda innostui puoluetapahtumasta ja Goebbelsin kiihkeästä retoriikasta. Vielä ihastuneempi Magda oli seuraavana vuonna tapaamaansa Hitleriin.
  

Hitlerin naissuhteet olivat toisenlaisia. Hän kaltoinkohteli miljoonien tuhoamiensa ihmisten lisäksi myös niitä nuoria naisia, jotka ovat jääneet historiaan hänen tunnetuimpina rakastettuinaan. Sisarpuolen tytär Geli Raubal teki itsemurhan 23-vuotiaana ja Eva Braun yritti itsemurhaa kahdesti ennen kuin teki sen lopulta yhdessä Hitlerin kanssa ollessaan 33-vuotias. Hitler katsoi että kansakunta tarvitsi hänet täysipainoisesti, eikä avioliitto tullut kyseeseen kuin vasta päivää ennen kaksoisitsemurhaa huhtikuussa 1945. En mene näihin kompleksisiin kohtaloihin pidemmälle, vaan jatkan ylle listaamieni naisten pohdintaa.

Listan rouvista siis ainoastaan Göringin rouvat Carin ja Emmy sekä Himmlerin rouva Margarete olivat ensisijaisesti ryhtyneet puolisoiksi ja mahdolliset kansallissosialistiset ajattelumallit tulivat kun alettiin elää yhteistä elämää. Carin Göring innostui Hitleristä heti asetuttuaan Saksaan. Käytyään tapaamassa Hitleriä vankilassa vuoden 1923 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen hän kirjoitti: "Hän on nero, täynnä rakkautta ja totuutta ja palavaa uskoa". Carin edisti natsiaatetta koko loppuelämänsä. Emmyn aatteellisuudesta ei saa selvyyttä, mutta hänen on täytynyt vähintäänkin sulkea silmänsä aktiivisesti. Margarete Himmlerin kerrotaan olleen kasvuympäristönsä mukaisesti rasistinen ja juutalaisvastainen, mutta kansallissosialismi aatteena ei ilmeisesti saanut häntä samalla voimalla sytytettyä kuin monet muut.

Vaimojen lisäksi kirjassa käsiteltiin jonkin verran miesten muita naissuhteita. Puoluekanslian päällikkö ja Hitlerin sihteeri Martin Bormann oli kiinnostunut kaikista naisista, mutta rakastui vuonna 1943 vakavammin näyttelijätär Manja Behrensiin. Yhdeksän lapsen äiti Gerda olisi hyväksynyt toisen vaimon ja kannatti muutenkin sitä, että terveille, arvokkaille miehille annettaisiin lain nojalla oikeus kahteen vaimoon. Behrensille kolmen liitto oli kuitenkin liikaa ja hän meni mieluummin asetehtaaseen töihin. 

Sisäministeri, Gestapon ja SS:n päällikkö Heinrich Himmler taas sai kaksi lasta rakastajattarensa Hedwig Potthastin kanssa. Ero Margaretesta ei tullut kyseeseen, sillä SS-miehen rooliin kuului avioliitossa eläminen ja avioeroon tarvittiin lupa – Himmleriltä. Propagandaministeri Joseph Goebbelsilla oli suhteita näyttelijättärien kanssa, ja tšekkiläisen Lída Baarován kanssa suhde eteni hyvin vakavaksi, kunnes Hitler keskeytti Goebbelsin pariskunnan eroaikeet. Lopulta vuonna 1939 Baarová karkotettiin takaisin Tšekkoslovakiaan ja hänen elokuvansa vedettiin pois levityksestä.

Minulle kirjassa oli merkittävintä sen antama kuva vaimojen aikaisesta ja lujasta sitoutumisesta  natsiaatteeseen. Ja kuitenkin, kun tilinpäätöksen aika tuli, vain Magda Goebbels oli valmis kuolemaan aatteen mukana. Goebbelsin pariskunta surmasi tai surmautti kuusi lastaan ja itsensä Hitlerin Berliinin-bunkkerissa huhtikuussa 1945. 

Gerda Bormannille sota oli ollut valon ja pimeyden välistä kamppailua. Ei voinut mitenkään olla historian tarkoitus, että juutalainen tekisi itsestään maailman herran. Hän pakeni lapsineen Tiroliin, mutta kuoli keväällä 1946 munasarjasyöpään. Martin Bormann oli kuollut jo yrittäessään paeta Berliinistä Hitlerin kuoleman jälkeen. 

Emmy Göring tuki miestään Nürnbergin oikeudenkäyntien ajan tämän itsemurhaan saakka vuonna 1946 (entinen varakansleri ja ilmailuministeri Hermann Göring olisi mestattu seuraavana päivänä). Hän ei voinut käsittää, miten sellaista miestä, joka oli antanut niin paljon muille, joka oli säteillyt ymmärtämystä ja joka oli ollut itse hurskaus ja hyvyys ja myötätunnon ja uskollisuuden ilmentymä, oli voitu kohdella niin tylysti. Hän joutui itsekin vankilaan odottamaan omaa tuomiotaan, mutta piti asiantilaa kohtuuttomana. Vuonna 1947 hän kirjoitti ministerille olleensa täysin epäpoliittinen. Ei kai naista voinut rangaista siitä, että hän oli rakastanut miestään ja ollut onnellisesti naimisissa? Hän sai lopulta vuoden tuomion ja osa hänen varoistaan takavarikoitiin. Tuomiota pidettiin liian lievänä kaiken pöyhkeän elämän jälkeen. Emmy eli vuoteen 1973 saakka.

Ilse Hessillä ja Lina Heydrichillä oli esittää huojentavia asianhaaroja: kansallissosialistisen puolueen varajohtaja Rudolf Hess teki oma-aloitteisen neuvottelulennon Iso-Britanniaan keväällä 1941, ennen kuin juutalaisten kansanmurhasta ("lopullinen ratkaisu") oli tehty virallista päätöstä, ja jäi sinne vangiksi Nürnbergin oikeudenkäynteihin saakka, Prahan teurastajan lempinimen saanut SS-kenraali, keskusturvallisuusviraston ensimmäinen päällikkö ja Böömin ja Määrin vt. protektori Reinhard Heydrich taas surmattiin keväällä 1942 protektoraatissaan.

Ilse Hess vapautettiinkin kaikista syytteistä vuonna 1948, vaikka hän oli vuosikaudet ja vuosikymmenet omistautunut Hitlerille. Hän keskittyi taistelemaan saadakseen puolisonsa vapautettua, mutta ei onnistunut. Rudolf Hess teki vuonna 1987 itsemurhan vankeudessa, Ilse Hess kuoli vuonna 1995.

Sen sijaan Linan etsintäkuuluttivat Prahan viranomaiset rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hänelle tuomittiin poissaolevana elinkautinen ja pakkotyötä. Nimenomaan hänen omista rikoksistaan, sillä hän oli näännyttänyt tilallaan työskenteleviä vankeja nälkään ja käskenyt SS-vartijoita lyömään näitä. Britit ehtivät kuitenkin saada Linan kiinni ennen muita ja sijoittivat hänet luokkaan "myötäilijät", eikä hänelle tuomittu lainkaan vankeutta. Hän valitti silti tuomiostaan ja vuonna 1951 hänet luokiteltiin syytteistä vapautetuksi ja hän sai pitää omaisuutensa. Eikä siinä kaikki, vaan hän nosti useita oikeusjuttuja saadakseen leskeneläkettä taistelussa kaatuneen kenraalin leskenä, ja onnistui! Lina eli vuoteen 1985 saakka.

Margarete Himmler vetosi tietämättömyyteen ja sanoi olevansa pelkkä nainen, joka ei ymmärrä politiikkaa ja korosti, että oli nähnyt miestään hyvin vähän sodan aikaan. Hänen syyllisyysluokkansa vaihtui oikeudenkäynnistä toiseen, ensin vähemmän syylliset, sitten myötäilijät ja lopulta syylliset, mikä merkitsi puolisoon liittyvän omaisuuden menetystä, rahavarojen takavarikointia ja äänioikeuden menetystä. Mutta myös Margarete kehtasi taistella vuosikaudet oikeudesta lesken- ja valtioneläkkeeseen, joihin hän mielestään oli oikeutettu. Hän kuoli vuonna 1967.

Himmlerin toisen keskeisen naisen, Hedwigin, natsitaustaa ei edes tutkittu ja hänet päästettiin heti vapaaksi. Hedwigillä oli Himmlerin kanssa seurustellessaan ollut ihmisen luista tehtyjä huonekaluja ja ihmisen nahalla päällystettyjä juhlapainoksia kirjoista, mutta hän väitti loppuun saakka, että ei ollut tiennyt mitään Himmlerin tekemisistä sodan aikaan.

Kirjan loppupuolella mainittiin ohimennen Lina Heydrichin lyhyt avioliitto suomalaisen teatteriohjaajan kanssa. Minulta oli mennyt tällainen asia täysin ohi, vaikka se ei ole ollut mikään salaisuus. Lina avioitui vuonna 1965 Otto Mannisen ja Anni Swanin pojan Mauno Mannisen kanssa ja he olivat aviossa Mannisen kuolemaan saakka vuonna 1969, vaikka varsinainen yhteiselo loppui jo paljon aiemmin (linkki Seura-lehden juttuun vuodelta 2016).

Otetaan viimeinen kommetti tältä suomalaisten miniältä, joka valitti sitä miten ihmiset suhtautuivat hänen puolisonsa (Heydrichin, ei Mannisen) tekoihin. Linan mukaan tuon ajan päätöksiä oli helppo tuomita nykyisistä mukavista oloista käsin. Mutta natsijohtohan eli itse erittäin mukavissa oloissa ihmisyyden vastaisia päätöksiä ja tekoja tehdessään!

James Wyllie on kirjailija, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hän on kirjoittanut muun muassa Hermann Göringistä ja tämän veljestä sekä ensimmäisen maailmansodan koodinmurtajista, mutta muita hänen kirjoistaan ei ole suomennettu. Syytä olisi.

Hakaristirouvat on sujuvasti kirjoitettu ja näkökulmassaan pitäytyvä (natsiaiheessa olisi valtavat mahdollisuudet ja houkutukset rönsytä). Kohtuullisen kronologinen esitys kuitenkin aiheutti sen, että perheestä toiseen hypeltiin välillä niin tiuhaan, että en meinannut pysyä perässä. "Mitä, Lina, eikös Bormannin vaimo ollut Gerda, ahaa, siirryttiin jo eteenpäin!" Rouvia ei samasta syystä olisi mahtunut yhtään enempää mukaan tarkempaan tarkasteluun, vaan oli hyvä päätös pitäytyä valituissa.

Wyllie pohjaa suuren osan henkilöiden mietteistä suoraan kirjeisiin ja muihin lähteisiin. Jonkin verran häiritsi uskollinen siteeraus, jolloin valtaosa kappaleesta saattoi olla sitaateissa ja muutama sana niistä ulkona. Kohdat olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa vapaammin, ilman sitaatteja, ja lähde viime kädessä todistaa, että asiaa ei ole sävelletty omasta päästä. Suomennoksessa osui silmään muutama kansankielisyys kuten "heitettiin pellolle" tai "SS-köriläät". Jos alkuperäinen teksti näin vaatii, niin sitten kelvatkoot suomennoksessakin.

Kustantaja: Atena Kustannus, Jyväskylä
Suomentaja: Tähti Schmidt
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Nazi wives 2019)
Sivumäärä: 360
ISBN: 978-952-300-661-4
Kansi: Kalervo Sammalvehrä

Hakaristirouvat oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 20. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,87.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Blogitekstiä aloittaessani Venäjän joukot olivat vaihteeksi liikkeessä, tällä kertaa vetäytymässä poispäin Ukrainan rajalta. Venäjän uhkaa ovat fiktiossa menestyksekkäästi käyttäneet jännityskirjailijat Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara. Se on lähtökohta myös Helena Immosen viime syksynä ilmestyneessä kirjassa Operaatio Punainen kettu.

Kirjan alkupuolella kuullaan uutispommi: Ruotsi on jättänyt sotilasliitto Naton jäsenhakemuksen. Venäjä pahastuu ja alkaa vahvistaa bufferiaan Natoa vastaan, mikä maantieteellisistä syistä tietää Suomelle huonoa. Ensimmäisenä koetaan kuitenkin hämäysisku Gotlantiin, jota Suomikin lähtee vapauttamaan. Sen jälkeen Venäjä tekee Ruotsiin laajan kyberhyökkäyksen, joka taasen saa Ruotsin pyytämään Yhdysvalloilta suoraa sotilaallista apua. 

Tapahtumat lähenevät nopeasti Suomea. Venäjän Itämeren laivasto aloittaa sotaharjoituksen ja Suhoi-kone loukkaa Suomen ilmatilaa. Paikalle rientävä Hornet ammutaan alas, mutta se ehtii lähettää itsekin ohjuksen ja molemmat koneet tuhoutuvat. Seuraa informaatiosodankäyntiä, jossa Suomea syytetään ilmataistelun aloittamisesta. Netissä leviää tekaistuja videoita, joissa Venäjän kansalaisia kohdellaan huonosti.

Suomen ei auta muuta kuin siirtyä valmiustilaan. Mutta mihin kaikkeen pitäisi valmistautua, mitä kohteita suojella? Yhtäkkiä koko pääkaupunkiseutu on oksennustaudissa, kun vedenpuhdistamon turvajärjestelyt ovat pettäneet ja veteen on päästy lisäämään kolibakteeria. Sitten lähtevät sähköt. Kohta Venäjän – tai tässä vaiheessa vielä "tunnistamattomat vihreät" – joukot ovat vallanneet Hankoniemen, ja ilmoittavat että mitään hätää ei ole, jos heidän ja laivaliikenteen vain annetaan olla rauhassa. 

Vakuuttelu ei vaikuta kovin uskottavalta, sillä kaakkoisen rajan taakse on alkanut kertyä joukkoja. Lopulta päädytään maa- ja meritaisteluihin, sillä Suomen on puolustettava sekä itseään että estettävä Suomen maaperän käyttäminen muita maita vastaan. 

Kirjoittaja Helena Immonen (s. 1986) on turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen, sissiradisti ja reserviupseeri. Taustasta on ollut huomattavaa etua kirjan kirjoittamisessa. Maallikon näkökulmasta Venäjän operaatioiden logiikka oli toimiva, ainoana kohtana jäi vaivaamaan se, että venäläiset olivat valmistelemassa Gotlannin iskua jo ennen Nato-hakemusta, mutta ehkä Ruotsin aikomuksista oli saatu tietoa tiedustelulla. Immonen käsitteli myös joukkoja ja sotalaitteistoja vaivattoman tuntuisesti. 

Vesilaitos- ja sähköverkkoiskujen vaikutukset oli kiinnostavasti kuvattu ja niistä olisin voinut lukea pidempääkin kehittelyä. Lisäksi pidin taistelukuvauksista, kunhan niissä ei ollut dialogia. Se nimittäin ei toiminut kirjassa lainkaan, vaan oli selittävää tai muuten vaivaannuttavan kankeaa ja usein tarinan kannalta tarpeetonta.

Päähenkilö on nuori reservin luutnantti Riina Koivu. Naisen käyttäminen sotatrillerin ykkösnäkökulmahenkilönä on virkistävä ratkaisu ja naisia on sijoitettu muuallekin, kuten alas ammutun Hornetin lentäjäksi ja miinalaivalle ylipursimieheksi. Myös maahanmuuttajataustaiset sotilaat saavat huomiota Mustafan eli Mustin hahmossa, mutta Immonen sortuu pahasti kliseisiin tehdessään Mustista kaikkien rakastaman yli-ihmisen. Ihan normaali mies olisi riittänyt, eikä häntä olisi tarvinnut kuljettaa kuolettavine haavoineen kirjan läpi komeisiin sotilashautajaisiin saakka.

Riinan ja aviopuolisonsa Mikaelin liitossa mättää jokin, mutta lukija ei saa selville mikä. Kaikkea ei tarvitse (eikä saa) kirjassa selittää, mutta tämä jää turhaan auki. Molemmat ovat kauniita ja rohkeita, tekevät uraa, on lapsi ja omakotitalo. Vasta kun Riina joutuu mukaan sotaan ja haavoittuu, alkavat puolisot taas lähentyä.

Valtaosa sotivista vanhemmista on varmasti ollut huolissaan siitä, miten lapsille käy, jos itse kuolee tai sota kääntyy tappioksi. Riina on laitettu vellomaan näissä ajatuksissa. Vastaavaa en ole miehille nähnyt kirjoitetun. Kontrastina Riinan Joni-veli istuu loppuun saakka sairaalassa odottamassa Mustin leikkauksen päättymistä sen sijaan että menisi katsomaan vastasynnyttänyttä vaimoaan sairaalaan. 

Lasten yhteyteen sopii esimerkki epäonnistuneesta JA tarpeettomasta dialogista. Riina on mennyt kahville raskaana olevan kälynsä luo siinä vaiheessa kun tilanne on päällä vasta Gotlannissa. Joni on sotimassa ja Meri-käly hyvin huolissaan, mutta rentoutuu ja haluaa apua lastenhuoneen verhojen valintaan (!). 

– Nämä on molemmat Finlaysonin lastenverhoista. Tykkään ehkä kuitenkin enemmän tästä pesukarhukuviosta. Mutta tää istuva karhu on myös sympaattinen.

Riina tutkaili molempia verhoja ja sanoi sitten, että hänkin piti enemmän pesukarhuista. Meri nyökkäili ja innostui ottamaan verhot paketistaan.

– Kyllä mä sitten nämä laitan. Autatko?

Riina nyökkäsi ja tarttui verhoon.

– Ehkä parempi että mä laitan. Onko teillä jakkaraa jossain?

Hahmot eivät syvenneet, tarina ei edennyt, kohtaus ei kiinnosta. Miksi sitä ei ole editoitu pois?

Sotatilan päättää Sauli Niinistön neuvokas toiminta. Toki Niinistö on poikkeuksellisen suosittu presidentti ja voi ajatella valinnan lisäävän kirjan myyntiä, mutta minulle kirjan kehystarinan lopettaminen Niinistön hahmossa saapuvaan Deus ex machinaan oli plöräys. (Latinankielinen termi tarkoittaa yllättävää ja epäuskottavaa käännettä, jolla pelastetaan umpikujaan joutunut tarina.)

Kirjan nimen huomasin tekstissä yhden kerran ja sen lisäksi sotatoimialueella näyttäytyi oikea punainen kettu. Nämä eivät riitä perustelemaan jykevää nimeä. Operaatio punainen kettu olisi pitänyt nostaa konkreettisesti esiin venäläisten mielessä ja puheissa, ladata nimeen pelotetta, jota kannen kuva lupailee.

Immonen on kotoisin Haapajärveltä ja on Renny Harlinin tapaan sijoittanut teokseensa viitteitä kotipaikkaansa. Sivulla 348 luutnantti Koivulle ilmoittautuu jääkäri Välilä, joka ei halua palvella naisen alaisuudessa. Luutnantti Koivu keventää tunnelmaa tiedustelemalla, mistä jääkäri on kotoisin. No Haapajärveltä tietenkin. Sitä kautta kirjailija pääsee näppärästi tuomaan esiin Mika Myllylän ja itselleni tuntemattoman ampumahiihtäjä Tero Seppälän.

Operaatio Punainen kettu sai ilmestyessään esikoiskirjaksi runsaasti huomiota. Se arvosteltiin Kansan Uutisissa (24.10.), Helsingin Sanomissa (8.11.), Kanava-lehdessä 8/2020 ja sama teksti Suomen Kuvalehdessä (10.12.), kirjailijasta ja kirjasta oli juttu Keskisuomalaisessa (17.10) ja Iltalehdessä (26.12.). Suomen dekkariseura myönsi kirjalle tänä keväänä Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan.

Kustantaja: Docendo Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 464
ISBN: 978-952-291-858-1
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Graafinen suunnittelu: Noora Ohvo

Operaatio Punainen kettu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 16. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,61

Thomas Pettersson: Epätodennäköinen murhaaja

 

Näin vastikään Twitterissä väitteen, että vuosi 2001 olisi ollut kaikkien aikojen uutisvuosi, perusteina mm. Lahden doping-skandaali ja 9/11-iskut. Oma mieleni alkoi välittömästi vängätä vastaan ja esitti lonkalta vuotta 1986, jos lähimenneisyydessä pysytään. 

Silloin sitä vasta tapahtuikin: tammikuussa tuhoutui Challenger, helmikuussa murhattiin Olof Palme, huhtikuussa käynnistyi Tšernobylin katastrofi, toukokuussa kuoli Henri Toivonen kartanlukijoineen, heinäkuussa prinssi Andrew ja Sarah Ferguson avioituivat, elokuussa koettiin Mikkelin panttivankidraama ja Kekkosen kuolema, syykuussa romahti New Yorkin pörssi, marraskuussa hyväksyttiin naispappeus ja joulukuussa Suomeen saatiin kolmas TV-kanava.

Toimittaja Thomas Petterssonin (s. 1957) kirja Epätodennäköinen murhaaja kertoo yhdestä vuoden 1986 suurtapauksesta, Olof Palmen murhasta, ja miehestä, jonka Ruotsin pääsyyttäjä viimein vuonna 2020 nimesi murhaajaksi. Kyseessä oli Skandia-miehenäkin tunnettu Stig Engström, jota moni oli epäillyt syylliseksi alusta lähtien, mutta joka oli siivottu syrjään poliisin tutkimuksista monien yhteensattumien vuoksi. 

Pettersson kiinnostui Palmen murhasta vuonna 2006 erään sähköpostin perusteella. Hän penkoi Palmeen liittyviä asioita ja pääsi Engströmin jäljille vuonna 2007 luettuaan niin ikään toimittajana toimineen Sven Anérin kirjan Palmen murhasta. (Anér kirjoitti tapauksesta useita kirjoja ja Wikipedian mukaan hän julkaisi lähes vuosikymmenen ajan Palme-uutisia, joissa kritisoi murhatutkimusta.)

Pantuaan murhasta kertyneen datan järjestykseen Pettersson päätyi itsekin siihen, että ei ollut muuta sopivaa murhaajaa kuin vakuutusyhtiö Skandian graafikkona toiminut, oikeistolaisesti suuntautunut ja elämässään pettynyt Engström. Hän sopi eri silminnäkijöiden kuvauksiin murhaajasta, hän oli omankin kertomuksensa mukaan ollut paikalla, keitään muita murhaajaksi sopineita ei ollut paikalla nähty – vaikka yhdessä  vaiheessa tapauskertomuksista etsimällä etsittiin havaintoja mahdollisista kurdeista (niitä ei ollut eikä tullut).

Kurdien vastarintaliike PKK:hon liittyvä tutkintahaara oli yksi monista motiivien perusteella syntyneistä, sillä Palme (s. 1927) herätti vihaa Ruotsissa ja ulkomailla. Joidenkin mukaan hän oli pettänyt yläluokkaisen taustansa ryhtymällä sosiaalidemokraatiksi, toisten mukaan hän oli edennyt puolueessa liian nopeasti, kolmansien mukaan hän oli maanpetturi, joka myötäili Neuvostoliittoa... Lisäksi Palme tuomitsi jo varhain Etelä-Afrikan apartheidhallinnon sekä Portugalin ja Ranskan siirtomaasodat ja USA:n sodan Vietnamissa. Myöhemmin hän vastusti kylmää sotaa ja ydinasevarustelua. Samalla hän oli aseviejämaan pääministeri, joka edesauttoi ruotsalaisten aseiden myyntiä, katsantokannasta riippuen vääriin maihin, mutta jonka toiveet Iranin ja Irakin sodan lopettamisesta osuivat aseteollisuuteen.

Kaikista näistä tutkintahaaroista tuli vesiperä. Syyllisimmäksi keksittiin alkoholisoitunut pikkurikollinen Christer Pettersson ja hänen kanssaan edettiin käräjäoikeuteen saakka vuonna 1989, sillä Lisbeth Palme oli osoittanut miehen useiden muiden joukosta. Kirjassa on kuva ryhmätunnistuksen asetelmasta, jossa Pettersson on keskimmäisenä miesten välissä, ainoana jolla on vaaleat kengät, ja muut on poimittu poliisiaseman läheisistä virastoista. Rouva Palme oli etukäteen kuullut, että murhasta epäilty sekakäyttäjä oli haettu kuulusteltavaksi. Miehet nähtyään hän oli sanonut: "Näkeehän sen, kuka on alkoholisti." 

Todisteet olivat niin heikot, että Petterssonin syyte hylättiin hovioikeudessa. Älyttömintä on, että yksi murhan silminnäkijöistä TIESI Petterssonin ennestään, ja pystyi varmasti sanomaan, että ei ollut nähnyt tuttavaansa murhapaikalla lainkaan. Syyllisyydellä spekulointi jatkui ja Pettersson pääsi leimasta eroon vasta kuollessaan vuonna 2004.

Mutta nyt murhapaikalle 28.2.1986. Lisbeth ja Olof Palme olivat olleet myöhäisillan elokuvissa ja olivat elokuvan jälkeen päättäneet palata kotiin kävellen. Sveavägenillä heitä lähestyi takaapäin mies, joka kello 23:21 ampui Olofia kuolettavasti ja Lisbethiä selkää raapaisten. Murhaaja juoksi pois paikalta, ylös toiselle katutasolle johtavia portaita ja katosi lopullisesti. Silminnäkijät ryntäsivät yksi kerrallaan paikalle, osa samalla kadulla kävelleitä, osa autosta tapauksen nähneitä. Elvyttämään ryhtyivät nuori nainen ja mies. Taksinkuljettajat soittivat apua ja poliisi saapui muutaman minuutin kuluttua. Lisbeth oli sokissa, ja muilla kesti tovi tajuta, että uhri oli maan pääministeri. 

Stig Engström oli leimannut itsensä ulos työpaikaltaan Skandia-talossa kello 23:20, mutta leimauslaite edisti minuutin. Murha tapahtui aivan lähellä Skandia-taloa. Hänellä oli sellainen vartalonmalli,  lipallinen talvilakki, puolipituinen talvitakki sekä rannelaukku, joita todistajat kuvailivat. Engström palasi jonkin aikaa tapahtuman jälkeen työpaikalleen järkyttyneenä ja antoi esimmäisen kertomuksensa vartijoille: Olof Palme oli ammuttu, hän oli nähnyt tapauksen ja antanut tietoja poliisille.

Kun tietoa alkoi tulla lisää, hän ryhtyi muuttamaan kertomustaan. Ensin hän oli ollut auttamassa uhria, sitten hän olikin juossut poliisin perään kertomaan, että häntä oltiin virheellisesti sekoittamassa murhaajaan, seuraavaksi hän olikin jo juossut murhaajan perään. Kukaan muu paikalla olleista, poliisit mukaan lukien, ei kuitenkaan ollut nähnyt Engströmiä. Sen sijaan moni oli tosiaan nähnyt Engströmin tuntomerkkeihin sopivan murhaajan. 

Engström otti itse yhteyttä poliisiin, koska häntä ei oikeasti ollut rekisteröity tapahtumapaikalla. Häntä ei muuttuvien ja kokonaiskuvaan sopimattomien kertomusten vuoksi otettu tosissaan, joten hän järjesti itse rekonstruktion SVT:n Rapport -ohjelmassa, ja pääsi asemoimaan itsensä sopiviin – ei murhaajan vaan silminnäkijän – paikkoihin sekä pukeutumaan sinnepäin, mutta ei samoin kuin murhailtana.

Stig Engström poistettiin murhatutkinnasta vuoden päästä tapahtumasta. Ikäviä sattumia olivat, että systemaattinen ja Engströmistäkin kiinnostunut väkivaltaosaston tutkintapäällikkö Arne Irvell jäi eläkkeelle jo toukokuussa 1986, ensimmäiseen piirroskuvaan päätyi virheellisesti "etelämaalaisen" näköinen mies, kurdilinja vei mennessään silloin kun jäljet olisivat vielä olleet kuumia, Engströmiä päädyttiin pitämään vain patologisena valehtelijana eikä omien tekojensa peittelijänä ja lisäksi jotkut epäilivät, että hänellä olisi ollut suhde juuri sen silminnäkijämiehen kanssa, joka pystyi sanomaan että ainakaan Christer Pettersson ei ollut murhapaikalla. 

Poliisi avasi Engström-tutkintalinjan uudestaan vuonna 2017, kun uutena pääsyyttäjänä aloitti Krister Petersson. Tai oikeastaan tutkintaan tuli uusi alku ja se päätyi pian siihen, että Engströmiä ei olisi pitänyt koskaan poistaa tutkinnasta. Kirjailija Pettersson oli vuosien mittaan ollut yhteydessä Palme-ryhmään, pyytänyt ja antanut tietoja. Ei ole selvää, miten paljon hänen sinnikäs työnsä vaikutti tilanteessa. (Kuten sanottu, moni epäili samaa miestä, ja vuonna 2016 julkaistiin omakustannekirja samasta lähtökohdasta, Petterssonin kirjan ensimmäinen versio taas 2018.) Kirjailijan pitkä urakka sai kuitenkin kunniakkaan lopun kun Engström viimein nimettiin murhaajaksi.

Mitä itse kirjaan tulee, sen ulkoasu on karu, mutta onneksi teksti vie lukijaa. Epätodennäköinen murhaaja alkaa askel askelelta etenevällä murhaillan kuvauksella. Sellaiseen saa parhaimmillaan ladattua niin paljon enemmän kuin elokuvassa: mitä kukin osallisista tekee, miksi ja millaisessa mielen- ja ruumiintilassa. Nämä ovat niitä kohtia, joissa huomaan lukevani samaa lausetta moneen kertaan, viivyttäen tihenevää jännitystä.

Hävettää nautiskella sivuista, kun kyseessä on oikea, kammottava murhatapaus. Olen esittänyt paheksuntani mässäilevää True crime -kirjallisuutta kohtaan silloin kun on tarkoitus rahastaa ruumiilla. Mutta Palmen tapaukseen kietoutuu niin paljon politiikkaa ja epäonnistunutta tutkintaa, että kirja on paikallaan, varsinkin näin hyvin kirjoitettu ja tukevasti taustoitettu kirja.

Pettersson on jäsennellyt kirjan toimiviksi luvuiksi. Eri tutkintahaaroja esitellään tarpeeksi, mutta ei liian pitkällisesti. Epävarmuudet omissa spekulaatioissa tuodaan esiin, eikä niitä jäädä pönkittämään.

Mutta menittekö jo nimissä sekaisin? Elmo-kirjan lukeneet muistavat kohtauksen, jossa maaotteluselostajan mukaan ruotsalaisia edustaa Andersson, Svensson tai Karlsson. Tässä kirjassa mennään Petterssoneilla, joka sattuu olemaan sekä kirjailijan että ainoan Palmen murhasta koskaan tuomitun sukunimi. Ja murhatutkinnan sulki lopulta pääsyyttäjä Krister Petersson!

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Petri Stenman
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Osannolika mördaren samana vuonna vuoden 2018 versiosta täydennettynä versiona)
Sivumäärä: 318
ISBN: 978-951-1-39150-0
Kannen kuva: Göran Ärnbäck/Expressen/TT

Epätodennäköinen murhaaja oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 18. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,74. 

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Kohelluskirjoilla on paikkansa maailmassa ja Helena Wariksen Nuorgamin vettä täyttää paikan oivallisesti. Tosin lähtöasetelman luominen kirjan alussa kangertelee ja joku saattaakin heittää lukemisen sikseen. Ei kannata, sillä Waris pääsee kohta vauhtiin ja liiallinen selittely vaihtuu vauhdikkaaksi tapahtumien ja ihmisten kuvaukseksi.

Kirjassa seurataan Mikke Korhosta, jonka elämä ei ole juuri nyt mallillaan: tyttöystävän kanssa on tullut bänät, pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnosta ja kertoa äidille erosta, löytää uusi työpaikka tai alkaa opiskella. Ei selviä, miksi postinjakajan työ on päättynyt, mutta työttömyyskorvauksetkaan eivät vielä ole alkaneet juosta. 

Mikke hoitaa surujaan juopottelemalla kaverinsa Jeren kanssa Lapissa, ja kolmen päivän kännäämisputkessa kehittyy idea. Mitäs jos laitettaisiin ihmiset kantamaan täyttä vesiämpäriä kohti Helsinkiä ja kerättäisiin jokaisesta kantopätkästä palkkio?

Kaveruksista Jere on järkimies ja tajuaa selvittyään, että idea ei ollut kovin toimiva. Mutta Mikke on edelleen sitä mieltä, että mitäs tässä muutakaan elämällään tekisi. Jere yrittää puhua Mikkeä ympäri, semminkin kun hän joutuu palaamaan julkisilla Helsinkiin, sillä reissuun oli lähdetty Miken Transporterilla. Mikke ei taivu, vaan aloittaa urakan.

Nuoret miehet ovat kirjan alkaessa niin pohjoisessa kuin voi, Suomen päälaella Nuorgamissa. Vesi ämpäriin otetaan lähtöpaikasta (ja siitä kirjalle nimi). Mikellä on siis melkoinen matka taitettavana kävelyvauhtia. Rahaa ei ole paljoa ja pakettiauton varustelu on karu siihen nähden, että siinä on yövyttävä ja ruokailtava. 

Minä kiinnostuin kirjasta siinä vaiheessa kun Waris kirjoitti mukaan keskenään kilpailevat isän ja teinipojan. Koko perhe on ollut tienpäällä yhdessä liian pitkään, sillä äiti kantaa ämpäriä ensin kilometrin, isä puolitoista, poika kolme, ja sitten miehillä onkin jo täysi vedenkantosota päällä. Mikelle tulee mieleen oma isänsä, joka oli vastaavassa halonhakkuukilvassa selvästi piessyt mielessään halkojen sijaan Mikkeä. Ja kuollut muutaman kuukauden päästä infarktiin.

Muutama innokas vedenkantaja löytyy siis jo alkuun ja muitakin Mikke saa maaniteltua kantamaan. Palkkiot ovat enimmäkseen ryönää kuten käsipyyhkeitä ja kyniä, mutta myös syötävää ja pieniä mukavuuksia autoon. Seksiä järjestyy jo sivulla 59, mutta ei kantopalkkiona.

Homma lähtee kiivaammin käyntiin, kun Jere perustaa projektille Facebookiin sivun ja ihmiset kiinnostuvat älyttömästä urakasta. Waris on präntännyt pitkin kirjaa Face-keskusteluiden pätkiä ja ne toimivat hyvin, ovat juuri niin ristiinkeskustelevia kuin viihdyttävimmät someketjut voivat olla. Ihmiset kertovat, missä vesi on menossa, minne luulevat sen olevan matkalla, mitä mieltä ovat projektista yleensä ja Mikestä erikseen, missä Mikke on nähty ostamassa pitsaa, mitä itse ovat tekemässä ja mitä mieltä ovat toisista keskustelijoista.

Mikke on ihmistyyppiä spontaani vätys, mutta aloin kuitenkin pitää hänestä. Hän on rääväsuinen, mutta reilu ja kohtuullisen luotettava, eikä esimerkiksi jousta vedenkannon säännöistä. Paitsi aivan lopussa Jere saa Miken myöntymään siihen, että kantoetapit jaetaan etukäteen (sääntö: ei varauksia). Ja että ne itse asiassa kilpailutetaan. Ja kyllä kikkelikin välillä vie Miken sivuun jo puhutulta reitiltä, VAIKKA hän alussa vakuutteli itselleen: "Sekin on nähty, miten paljaat tissit taksin takapenkillä vievät pohjan hyviltä päätöksiltä, mutta olen nyt eri mies".

Kansikuvassa oleva nöffi ei ole sattumaa, vaan tärkeä osa kirjan juonta. Koirallinen pariskunta osuu monelle levähdyspaikalle Miken kanssa samaan aikaan, ja eikös yhtenä aamuna ämpärissä ole valtavankokoinen mustan koiran pää. "Kun Fannilla oli niin kova jano, että se joi tämän nuoren miehen vesiämpäristä", kertoo rouva miehelleen. 

Mikkeä raivostuttaa, vesi on vajunut puoleen ja jäljelle jäänyt on vaahtoutunutta kuolaa. Pariskunta järkyttyy kuullessaan, miten he ovat tyrineet projektin, jota he ovat kyllä seuranneet netissä, mutta eivät arvanneet, että kyseinen vesi olisi juuri Fannin hamuamassa ämpärissä ja juuri tämän nuoren miehen matkassa. 

Mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: pahoillaan olevasta pariskunnasta tulee Mikelle käänne kohti keskiluokkaista elämää. Uuteen elämään kuuluu myös alkumatkasta tavattu Sara. Sillä kasvutarinahan tämäkin on, mutta ei kasvutarinassa tarvitsisi mennä äärimmäisyyksiin. Siihen olisi riittänyt Miken ajattelun kypsyminen matkan varrella tavattujen persoonallisuuksien ja yksinään Transporterissa vietettyjen pitkien tuntien avulla.

Alun selittelystä ja rivitaloelämään kasahtavasta lopusta huolimatta Nuorgamin vedessä näkyy tottumus kirjoittamiseen. Ristiinassa asuva Helena Waris (s. 1970) on tätä ennen kirjoittanut fantasia- ja dystopiaromaaneja ja saanut neljästi Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnon.

Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 336
ISBN: 978-952-01-1906-5
Kansi: Netta Lehtola ja Tuomo Parikka, kuva Istockphoto

Nuorgamin vettä oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 9. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,80.