Thomas Pettersson: Epätodennäköinen murhaaja

 

Näin vastikään Twitterissä väitteen, että vuosi 2001 olisi ollut kaikkien aikojen uutisvuosi, perusteina mm. Lahden doping-skandaali ja 9/11-iskut. Oma mieleni alkoi välittömästi vängätä vastaan ja esitti lonkalta vuotta 1986, jos lähimenneisyydessä pysytään. 

Silloin sitä vasta tapahtuikin: tammikuussa tuhoutui Challenger, helmikuussa murhattiin Olof Palme, huhtikuussa käynnistyi Tšernobylin katastrofi, toukokuussa kuoli Henri Toivonen kartanlukijoineen, heinäkuussa prinssi Andrew ja Sarah Ferguson avioituivat, elokuussa koettiin Mikkelin panttivankidraama ja Kekkosen kuolema, syykuussa romahti New Yorkin pörssi, marraskuussa hyväksyttiin naispappeus ja joulukuussa Suomeen saatiin kolmas TV-kanava.

Toimittaja Thomas Petterssonin (s. 1957) kirja Epätodennäköinen murhaaja kertoo yhdestä vuoden 1986 suurtapauksesta, Olof Palmen murhasta, ja miehestä, jonka Ruotsin pääsyyttäjä viimein vuonna 2020 nimesi murhaajaksi. Kyseessä oli Skandia-miehenäkin tunnettu Stig Engström, jota moni oli epäillyt syylliseksi alusta lähtien, mutta joka oli siivottu syrjään poliisin tutkimuksista monien yhteensattumien vuoksi. 

Pettersson kiinnostui Palmen murhasta vuonna 2006 erään sähköpostin perusteella. Hän penkoi Palmeen liittyviä asioita ja pääsi Engströmin jäljille vuonna 2007 luettuaan niin ikään toimittajana toimineen Sven Anérin kirjan Palmen murhasta. (Anér kirjoitti tapauksesta useita kirjoja ja Wikipedian mukaan hän julkaisi lähes vuosikymmenen ajan Palme-uutisia, joissa kritisoi murhatutkimusta.)

Pantuaan murhasta kertyneen datan järjestykseen Pettersson päätyi itsekin siihen, että ei ollut muuta sopivaa murhaajaa kuin vakuutusyhtiö Skandian graafikkona toiminut, oikeistolaisesti suuntautunut ja elämässään pettynyt Engström. Hän sopi eri silminnäkijöiden kuvauksiin murhaajasta, hän oli omankin kertomuksensa mukaan ollut paikalla, keitään muita murhaajaksi sopineita ei ollut paikalla nähty – vaikka yhdessä  vaiheessa tapauskertomuksista etsimällä etsittiin havaintoja mahdollisista kurdeista (niitä ei ollut eikä tullut).

Kurdien vastarintaliike PKK:hon liittyvä tutkintahaara oli yksi monista motiivien perusteella syntyneistä, sillä Palme (s. 1927) herätti vihaa Ruotsissa ja ulkomailla. Joidenkin mukaan hän oli pettänyt yläluokkaisen taustansa ryhtymällä sosiaalidemokraatiksi, toisten mukaan hän oli edennyt puolueessa liian nopeasti, kolmansien mukaan hän oli maanpetturi, joka myötäili Neuvostoliittoa... Lisäksi Palme tuomitsi jo varhain Etelä-Afrikan apartheidhallinnon sekä Portugalin ja Ranskan siirtomaasodat ja USA:n sodan Vietnamissa. Myöhemmin hän vastusti kylmää sotaa ja ydinasevarustelua. Samalla hän oli aseviejämaan pääministeri, joka edesauttoi ruotsalaisten aseiden myyntiä, katsantokannasta riippuen vääriin maihin, mutta jonka toiveet Iranin ja Irakin sodan lopettamisesta osuivat aseteollisuuteen.

Kaikista näistä tutkintahaaroista tuli vesiperä. Syyllisimmäksi keksittiin alkoholisoitunut pikkurikollinen Christer Pettersson ja hänen kanssaan edettiin käräjäoikeuteen saakka vuonna 1989, sillä Lisbeth Palme oli osoittanut miehen useiden muiden joukosta. Kirjassa on kuva ryhmätunnistuksen asetelmasta, jossa Pettersson on keskimmäisenä miesten välissä, ainoana jolla on vaaleat kengät, ja muut on poimittu poliisiaseman läheisistä virastoista. Rouva Palme oli etukäteen kuullut, että murhasta epäilty sekakäyttäjä oli haettu kuulusteltavaksi. Miehet nähtyään hän oli sanonut: "Näkeehän sen, kuka on alkoholisti." 

Todisteet olivat niin heikot, että Petterssonin syyte hylättiin hovioikeudessa. Älyttömintä on, että yksi murhan silminnäkijöistä TIESI Petterssonin ennestään, ja pystyi varmasti sanomaan, että ei ollut nähnyt tuttavaansa murhapaikalla lainkaan. Syyllisyydellä spekulointi jatkui ja Pettersson pääsi leimasta eroon vasta kuollessaan vuonna 2004.

Mutta nyt murhapaikalle 28.2.1986. Lisbeth ja Olof Palme olivat olleet myöhäisillan elokuvissa ja olivat elokuvan jälkeen päättäneet palata kotiin kävellen. Sveavägenillä heitä lähestyi takaapäin mies, joka kello 23:21 ampui Olofia kuolettavasti ja Lisbethiä selkää raapaisten. Murhaaja juoksi pois paikalta, ylös toiselle katutasolle johtavia portaita ja katosi lopullisesti. Silminnäkijät ryntäsivät yksi kerrallaan paikalle, osa samalla kadulla kävelleitä, osa autosta tapauksen nähneitä. Elvyttämään ryhtyivät nuori nainen ja mies. Taksinkuljettajat soittivat apua ja poliisi saapui muutaman minuutin kuluttua. Lisbeth oli sokissa, ja muilla kesti tovi tajuta, että uhri oli maan pääministeri. 

Stig Engström oli leimannut itsensä ulos työpaikaltaan Skandia-talossa kello 23:20, mutta leimauslaite edisti minuutin. Murha tapahtui aivan lähellä Skandia-taloa. Hänellä oli sellainen vartalonmalli,  lipallinen talvilakki, puolipituinen talvitakki sekä rannelaukku, joita todistajat kuvailivat. Engström palasi jonkin aikaa tapahtuman jälkeen työpaikalleen järkyttyneenä ja antoi esimmäisen kertomuksensa vartijoille: Olof Palme oli ammuttu, hän oli nähnyt tapauksen ja antanut tietoja poliisille.

Kun tietoa alkoi tulla lisää, hän ryhtyi muuttamaan kertomustaan. Ensin hän oli ollut auttamassa uhria, sitten hän olikin juossut poliisin perään kertomaan, että häntä oltiin virheellisesti sekoittamassa murhaajaan, seuraavaksi hän olikin jo juossut murhaajan perään. Kukaan muu paikalla olleista, poliisit mukaan lukien, ei kuitenkaan ollut nähnyt Engströmiä. Sen sijaan moni oli tosiaan nähnyt Engströmin tuntomerkkeihin sopivan murhaajan. 

Engström otti itse yhteyttä poliisiin, koska häntä ei oikeasti ollut rekisteröity tapahtumapaikalla. Häntä ei muuttuvien ja kokonaiskuvaan sopimattomien kertomusten vuoksi otettu tosissaan, joten hän järjesti itse rekonstruktion SVT:n Rapport -ohjelmassa, ja pääsi asemoimaan itsensä sopiviin – ei murhaajan vaan silminnäkijän – paikkoihin sekä pukeutumaan sinnepäin, mutta ei samoin kuin murhailtana.

Stig Engström poistettiin murhatutkinnasta vuoden päästä tapahtumasta. Ikäviä sattumia olivat, että systemaattinen ja Engströmistäkin kiinnostunut väkivaltaosaston tutkintapäällikkö Arne Irvell jäi eläkkeelle jo toukokuussa 1986, ensimmäiseen piirroskuvaan päätyi virheellisesti "etelämaalaisen" näköinen mies, kurdilinja vei mennessään silloin kun jäljet olisivat vielä olleet kuumia, Engströmiä päädyttiin pitämään vain patologisena valehtelijana eikä omien tekojensa peittelijänä ja lisäksi jotkut epäilivät, että hänellä olisi ollut suhde juuri sen silminnäkijämiehen kanssa, joka pystyi sanomaan että ainakaan Christer Pettersson ei ollut murhapaikalla. 

Poliisi avasi Engström-tutkintalinjan uudestaan vuonna 2017, kun uutena pääsyyttäjänä aloitti Krister Petersson. Tai oikeastaan tutkintaan tuli uusi alku ja se päätyi pian siihen, että Engströmiä ei olisi pitänyt koskaan poistaa tutkinnasta. Kirjailija Pettersson oli vuosien mittaan ollut yhteydessä Palme-ryhmään, pyytänyt ja antanut tietoja. Ei ole selvää, miten paljon hänen sinnikäs työnsä vaikutti tilanteessa. (Kuten sanottu, moni epäili samaa miestä, ja vuonna 2016 julkaistiin omakustannekirja samasta lähtökohdasta, Petterssonin kirjan ensimmäinen versio taas 2018.) Kirjailijan pitkä urakka sai kuitenkin kunniakkaan lopun kun Engström viimein nimettiin murhaajaksi.

Mitä itse kirjaan tulee, sen ulkoasu on karu, mutta onneksi teksti vie lukijaa. Epätodennäköinen murhaaja alkaa askel askelelta etenevällä murhaillan kuvauksella. Sellaiseen saa parhaimmillaan ladattua niin paljon enemmän kuin elokuvassa: mitä kukin osallisista tekee, miksi ja millaisessa mielen- ja ruumiintilassa. Nämä ovat niitä kohtia, joissa huomaan lukevani samaa lausetta moneen kertaan, viivyttäen tihenevää jännitystä.

Hävettää nautiskella sivuista, kun kyseessä on oikea, kammottava murhatapaus. Olen esittänyt paheksuntani mässäilevää True crime -kirjallisuutta kohtaan silloin kun on tarkoitus rahastaa ruumiilla. Mutta Palmen tapaukseen kietoutuu niin paljon politiikkaa ja epäonnistunutta tutkintaa, että kirja on paikallaan, varsinkin näin hyvin kirjoitettu ja tukevasti taustoitettu kirja.

Pettersson on jäsennellyt kirjan toimiviksi luvuiksi. Eri tutkintahaaroja esitellään tarpeeksi, mutta ei liian pitkällisesti. Epävarmuudet omissa spekulaatioissa tuodaan esiin, eikä niitä jäädä pönkittämään.

Mutta menittekö jo nimissä sekaisin? Elmo-kirjan lukeneet muistavat kohtauksen, jossa maaotteluselostajan mukaan ruotsalaisia edustaa Andersson, Svensson tai Karlsson. Tässä kirjassa mennään Petterssoneilla, joka sattuu olemaan sekä kirjailijan että ainoan Palmen murhasta koskaan tuomitun sukunimi. Ja murhatutkinnan sulki lopulta pääsyyttäjä Krister Petersson!

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Petri Stenman
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Osannolika mördaren samana vuonna vuoden 2018 versiosta täydennettynä versiona)
Sivumäärä: 318
ISBN: 978-951-1-39150-0
Kannen kuva: Göran Ärnbäck/Expressen/TT

Epätodennäköinen murhaaja oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 18. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,74. 

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 

Kohelluskirjoilla on paikkansa maailmassa ja Helena Wariksen Nuorgamin vettä täyttää paikan oivallisesti. Tosin lähtöasetelman luominen kirjan alussa kangertelee ja joku saattaakin heittää lukemisen sikseen. Ei kannata, sillä Waris pääsee kohta vauhtiin ja liiallinen selittely vaihtuu vauhdikkaaksi tapahtumien ja ihmisten kuvaukseksi.

Kirjassa seurataan Mikke Korhosta, jonka elämä ei ole juuri nyt mallillaan: tyttöystävän kanssa on tullut bänät, pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnosta ja kertoa äidille erosta, löytää uusi työpaikka tai alkaa opiskella. Ei selviä, miksi postinjakajan työ on päättynyt, mutta työttömyyskorvauksetkaan eivät vielä ole alkaneet juosta. 

Mikke hoitaa surujaan juopottelemalla kaverinsa Jeren kanssa Lapissa, ja kolmen päivän kännäämisputkessa kehittyy idea. Mitäs jos laitettaisiin ihmiset kantamaan täyttä vesiämpäriä kohti Helsinkiä ja kerättäisiin jokaisesta kantopätkästä palkkio?

Kaveruksista Jere on järkimies ja tajuaa selvittyään, että idea ei ollut kovin toimiva. Mutta Mikke on edelleen sitä mieltä, että mitäs tässä muutakaan elämällään tekisi. Jere yrittää puhua Mikkeä ympäri, semminkin kun hän joutuu palaamaan julkisilla Helsinkiin, sillä reissuun oli lähdetty Miken Transporterilla. Mikke ei taivu, vaan aloittaa urakan.

Nuoret miehet ovat kirjan alkaessa niin pohjoisessa kuin voi, Suomen päälaella Nuorgamissa. Vesi ämpäriin otetaan lähtöpaikasta (ja siitä kirjalle nimi). Mikellä on siis melkoinen matka taitettavana kävelyvauhtia. Rahaa ei ole paljoa ja pakettiauton varustelu on karu siihen nähden, että siinä on yövyttävä ja ruokailtava. 

Minä kiinnostuin kirjasta siinä vaiheessa kun Waris kirjoitti mukaan keskenään kilpailevat isän ja teinipojan. Koko perhe on ollut tienpäällä yhdessä liian pitkään, sillä äiti kantaa ämpäriä ensin kilometrin, isä puolitoista, poika kolme, ja sitten miehillä onkin jo täysi vedenkantosota päällä. Mikelle tulee mieleen oma isänsä, joka oli vastaavassa halonhakkuukilvassa selvästi piessyt mielessään halkojen sijaan Mikkeä. Ja kuollut muutaman kuukauden päästä infarktiin.

Muutama innokas vedenkantaja löytyy siis jo alkuun ja muitakin Mikke saa maaniteltua kantamaan. Palkkiot ovat enimmäkseen ryönää kuten käsipyyhkeitä ja kyniä, mutta myös syötävää ja pieniä mukavuuksia autoon. Seksiä järjestyy jo sivulla 59, mutta ei kantopalkkiona.

Homma lähtee kiivaammin käyntiin, kun Jere perustaa projektille Facebookiin sivun ja ihmiset kiinnostuvat älyttömästä urakasta. Waris on präntännyt pitkin kirjaa Face-keskusteluiden pätkiä ja ne toimivat hyvin, ovat juuri niin ristiinkeskustelevia kuin viihdyttävimmät someketjut voivat olla. Ihmiset kertovat, missä vesi on menossa, minne luulevat sen olevan matkalla, mitä mieltä ovat projektista yleensä ja Mikestä erikseen, missä Mikke on nähty ostamassa pitsaa, mitä itse ovat tekemässä ja mitä mieltä ovat toisista keskustelijoista.

Mikke on ihmistyyppiä spontaani vätys, mutta aloin kuitenkin pitää hänestä. Hän on rääväsuinen, mutta reilu ja kohtuullisen luotettava, eikä esimerkiksi jousta vedenkannon säännöistä. Paitsi aivan lopussa Jere saa Miken myöntymään siihen, että kantoetapit jaetaan etukäteen (sääntö: ei varauksia). Ja että ne itse asiassa kilpailutetaan. Ja kyllä kikkelikin välillä vie Miken sivuun jo puhutulta reitiltä, VAIKKA hän alussa vakuutteli itselleen: "Sekin on nähty, miten paljaat tissit taksin takapenkillä vievät pohjan hyviltä päätöksiltä, mutta olen nyt eri mies".

Kansikuvassa oleva nöffi ei ole sattumaa, vaan tärkeä osa kirjan juonta. Koirallinen pariskunta osuu monelle levähdyspaikalle Miken kanssa samaan aikaan, ja eikös yhtenä aamuna ämpärissä ole valtavankokoinen mustan koiran pää. "Kun Fannilla oli niin kova jano, että se joi tämän nuoren miehen vesiämpäristä", kertoo rouva miehelleen. 

Mikkeä raivostuttaa, vesi on vajunut puoleen ja jäljelle jäänyt on vaahtoutunutta kuolaa. Pariskunta järkyttyy kuullessaan, miten he ovat tyrineet projektin, jota he ovat kyllä seuranneet netissä, mutta eivät arvanneet, että kyseinen vesi olisi juuri Fannin hamuamassa ämpärissä ja juuri tämän nuoren miehen matkassa. 

Mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: pahoillaan olevasta pariskunnasta tulee Mikelle käänne kohti keskiluokkaista elämää. Uuteen elämään kuuluu myös alkumatkasta tavattu Sara. Sillä kasvutarinahan tämäkin on, mutta ei kasvutarinassa tarvitsisi mennä äärimmäisyyksiin. Siihen olisi riittänyt Miken ajattelun kypsyminen matkan varrella tavattujen persoonallisuuksien ja yksinään Transporterissa vietettyjen pitkien tuntien avulla.

Alun selittelystä ja rivitaloelämään kasahtavasta lopusta huolimatta Nuorgamin vedessä näkyy tottumus kirjoittamiseen. Ristiinassa asuva Helena Waris (s. 1970) on tätä ennen kirjoittanut fantasia- ja dystopiaromaaneja ja saanut neljästi Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnon.

Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 336
ISBN: 978-952-01-1906-5
Kansi: Netta Lehtola ja Tuomo Parikka, kuva Istockphoto

Nuorgamin vettä oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 9. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,80.

Anni Kytömäki: Kultarinta

 

"Tekotaiteellinen", luonnehti ystäväni Kultarintaa. Päätin silti kokeilla, kun kirja oli Suomalaisen Kirjakaupan kolme pokkaria 15 eurolla -tarjouspöydällä. Ja minut kirja imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, enkä ehtinyt huomata tekotaiteellisuuden häivähdystäkään. Paksuhan tämä on kuin faan, mutta kun kirja on hyvä, on paksuus vain plussaa.

Kirja kertoo vauraassa perheessä varttuneesta Erikistä, joka ei tunne senaattori-isänsä maailmankuvaa omakseen, vaan päätyy rakastamaan työläisnaista ja luontoa. 

Juoniselostuksessa ei kannata edetä yhtään pidemmälle mainitsematta metsää, jonka sisään ja ympärille kirja on rakennettu. Erik kasvaa sukukartanossa, jota ympäröivät sankat metsäalueet. Äidin maagiset kertomukset, joita isän palkkaamat paikalliset hakkuumiehet vahvistavat, saavat Erikin pelkäämään metsää lapsena. Ylioppilaana hän kuitenkin vaihtaa lääketieteen kasvi- ja eläintieteeseen ja koluaa rantoja ja metsiä lintuja havainnoimassa. Isä on tällä välin siirtynyt kokopäiväiseksi liikemieheksi. Hän ostelee isänniltä metsiä suurten yhtiöiden bulvaanina ja varmaan omaankin lukuunsa.

Rakkausromaani tämä ei ole, sillä naisten kanssa Erik on onneton suhari. Hän rakastuu opiskeluaikanaan Helsingissä pyykkäri-Lidiaan, mutta luokkaero ja ujous estävät tunteiden kertomisen. Erik osallistuu isänsä mieliksi metsänostohommiin ja yrittää päästä samalla pakoon Lidiaa koskevia ajatuksia. Eihän ostoista mitään tule, sillä Erik ei halua koskemattomia salometsiä kaadattaa. 

Tässä vaiheessa kirjailija järjestää Erikin metsänvartijan sijaiseksi erämaahan viideksi kuukaudeksi, alkaen Venäjän lokakuun vallankumouksesta (marraskuussa 1917) ja päättyen siihen kun valkoiset ovat jo saaneet niskaotteen sisällissodassa. Kirjailija saa ylitettyä monimutkaiset tapahtumat sillä, että pöllämystynyt Erik lukee jälkikäteen saamiaan isän kirjeitä ja sanomalehtiä. Suomi on itsenäistynyt hänen hiihdelleessään kairoja ja sen jälkeen veljet ovat tappaneet veljiä, Erikin edelleen hiihdellessä ja kirjatessa luontohavaintojaan.

Punaisten puolella ollut Lidia selviää sisällissodasta hengissä ja Erik saa hänet kumppanikseen. Mitään pitkää onnea ei ole tiedossa, sillä pitkään kytenyt tuberkuloosi saa Lidiasta otteen hänen synnytettyään Malla-tyttären. Erikin äiti päätyi aikanaan alkoholistiparantolan kautta hautaan, ja parantolassa Lidiakin viettää loppuelämänsä. Erikillä on nyt pieni lapsi, mielenkiintoinen työ yliopistolla, hiljalleen pois riutuva vaimo ja murheellinen mieli, jota hän alkaa vähitellen hoitaa alkoholilla.

Tulee uusi rakkaus, jonka kanssa Erik toimii yhtä kömpelösti kuin ensimmäisen. Taas tarvitaan alkoholia lievittämään kaipuuta ja lopulta Erik tulee ottaneeksi Mallan mukaan viinanhakureissulle, joka päättyy autokolariin ja pidätykseen. Hän menettää omaisuutensa ja Mallan huoltajuuden ja päätyy itse hoitolaitokseen.

Näillä tienoin kertoja vaihtuu liukumalla Erikistä Mallaan. Kirjan kaksi osaa on nimetty isän ja tyttären mukaan, mutta Malla alkaa kertoa jo Erikin osan loppupuolella pieniä jaksoja, samoin Erik jatkaa Mallalle varatussa osassa.

Malla kasvaa lapsesta teiniksi vieraiden ihmisten kodissa, eikä koskaan sopeudu osaansa. Kasvattivanhemmat tarkoittavat omalla tavallaan hyvää, mutta se hyvä ei ollut sen ajan eikä varsinkaan tämän ajan mittapuiden mukaan lapsen edun mukaista. Olin syvästi Mallan puolella, kun hänet pakotettiin vaihtamaan koko nimensä ja unohtamaan isänsä. Ja kun kasvattiäiti heitti rangaistuksena yhden kiiltokuvan turmelemisesta kaikki Mallan kiiltokuvat tulipesään, en ihmetellyt miksi Malla päätti illalla sulkea oman huoneensa pellit liian aikaisin ja kävi lähellä kuolemaa. 

Malla kituu kymmenen vuotta väärässä paikassa ja isä saman ajan mielenterveysparantolassa (häntä ei päästetä takaisin siviiliin epämääräisten syiden varjolla). Mutta kirjan lopussa Malla pakenee ja löytää isänsä.

Tarina etenee vetävästi ja murheellisista tapahtumista huolimatta koko ajan on toiveikas olo: ehkä asiat vielä järjestyisivät. Vaikka ne eivät useimmiten järjestyneetkään. Erikin isän kuolemaansa saakka kestänyt pitkämielisyys täysin erilaista poikaansa kohtaan toi kirjaan positiivista sävyä, samoin kuin Erikiä ja Mallaa vaikeuksienkin keskellä yhdistänyt rakkaus luontoon. Lisäksi ihmiset ja paikat kietoutuivat toisiinsa jännittävällä ja jotenkin lohdullisella tavalla yli ajan, mistä en anna yhtään esimerkkiä, koska se on koettava itse lukien.

Kuvaaminen on yksi Kytömäen lahjoista. Alkupäässä on hieno elokuvamainen kohtaus, jossa Erik on pikkupoika ja ujuttautunut isän ja äidin, pääasiassa äidin, illallisia salakuuntelemaan pöydän alle. Pöytä vetää 30 henkeä ja poika pystyy istumaan sen alla siten, etteivät kenenkään jalat osu häneen. Näkymättömistä kuvatut tapahtumat perustuvat äänien muuttumiseen ja liikkumiseen sekä pojan näkemään käsien peliin pöytäliinan suojassa.

Mutta merkittävintä tässä kirjassa on luonnonkuvaus. Anni Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja ja se näkyy niin metsän nostamisessa keskiöön kuin metsän kuvailussa. Metsänhoitajan koulutuksen saaneena oli nautinnollista lukea metsään sijoitettuja kohtauksia  – kerrankin joku tuntee kasveja ja kiinnittää niiden kiehtoviin yksityiskohtiin huomiota! Metsän ja suon parhaat puolet tulevat kirjassa täyteläisinä esiin ja nuoruuden pitkien maastotyökesien tuoksu- ja sävymaailmat palasivat mieleen Kytömäen tekstiä lukiessa. Yhdessä välissä Erikillä oli tehtävänä luetteloida sammalia museon kokoelmissa, työ jota minäkin olisin halunnut tehdä.

Myös dialogi toimii hienosti. Miten sitä taitoa saisi levitettyä ja nostettua muitakin idealtaan hyviä kirjoja keskinkertaisista loistaviksi? Yhtä sujuvasti kuin kirjoittaa dialogia, vaihtaa Kytömäki Mallan kerronnan  kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja Erikin toisinpäin siinä vaiheessa kun kertojien painotus vaihtuu. Myös orpopoika Joel ja kaksi karhua saavat kertoa omia osuuksiaan. (Vai onko jälkimmäinen karhu sittenkin Joel?)

Pari päivää kirjan lukemisen jälkeenkin hämmästelen, miten tämä voi olla esikoiskirja.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 644
ISBN: 978-951-24-0067-6 (pokkariversio)
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kultarinta oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokas. Kirja sai samana vuonna, Blogistanian Finlandian ja oli yksi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon saajista. Seuraavana vuonna Kultarinnalle myönnettiin Kaarlen palkinto ja Tulenkantaja-palkinto.

Kytömäen toinen romaani Kivitasku (2017) on ollut suuren suosion kohteena ja voittanut niinikään Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kytömäen kolmas romaani, vuonna 2020 ilmestynyt Margarita, sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. 

Kultarinta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 15. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4.38.

 

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

 

Laura Honkasalon jo kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu Sinun lapsesi eivät ole sinun kuuluu porraskäytävän ikkunalaudalta löytämieni kirjojen kasvavaan joukkoon. 

Kirja lähtee liikkeelle kömpelösti kuvatessaan nuoren opiskelijanaisen paluuta vaihto-oppilasvuoden jälkeen Helsinkiin. Rytmi ja tunnelma muuttuvat onneksi kohta, kun siirrytään päähenkilö-Nellin nuoruudesta hänen taistolaiseen lapsuuteensa. Honkasalon luoma lapsihahmo on eläväinen, lapsesta kasvavan opiskelijan hahmo taas ei herätä kiinnostusta.

Lapsen näkökulmasta kirjoitetussa osuudessa Honkasalo paljastuu suorastaan humoristiksi. Sama kommervenkki oli Saara Turusen Rakkaudenhirviössä (2015, Tammi): lapsen kautta kerrottu osa kirjaa oli loistava, loppuosa kummallinen. Honkasalon kirjassa Nelli-tytön lapsuus kannattelee valtaosan kirjaa, mutta lopussa päädytään lukioajan kautta takaisin nykyaikaan ja kirja himmenee jälleen. 

Taistolaisuus on mennyt Nellillä luihin ja ytimiin, hän on vanhurskaampi kuin aikuiset kommunistit. Siitä saa rakennettua yhteentörmäyksiä muun maailman kanssa. Ja perheen sisälläkin. Aatteen ja huumorin yhdistelmästä on alla pieni esimerkki. Kohtauksessa äiti tulee poikkeuksellisesti lukemaan iltasatua Nellille ja Juri-veljelle, kun yleensä asialla on isä:

Kun me makasimme sängyissämme, äiti alkoi etsiä luettavaa.

"Eihän täällä ole kuin jotain avaruuskirjoja", hän sanoi.

"Meistä tulee isona kosmonautteja", Juri sanoi.

"Jaa. No enpä kyllä haluaisi, että lapseni ovat avauudessa", äiti sanoi. "Se on liian kaukana. Eikö täällä ole satukirjoja?"

"On siellä Sinikukkainen puhvelinvasa", sanoin ja Juri teki oksennusääniä.

"Sinikakkainen puhvelinpaska."

(Tietenkin Sinikukkainen puhvelinvasakin oli opettavainen ja kertoi Vietnamin sodasta).

Lapsuusmuistossa oli bonuksena, että olen täsmälleen saman ajan lapsi Helsingistä, ja Honkasalon (s. 1970) kuvailemat leikit, vaatteet ja ruuat nostivat esiin jo unohtuneita muistoja. Nellin ei-kommunistisen kaverin barbilauman ja Ken-nuken pitämät kammottavat ryhmähäät jäivät omassa lapsuudessa kokematta, mutta en pystynyt tyrskimättä lukemaan, vaikka paheksuinkin leikkiä syvästi.

Mutta mikä ihme oli lankkuleipä? Perheen isä teki sitä kirjassa helppona jämäruokana, lapset inhosivat, ja olisin inhonnut itsekin. Leipää uunipellille, kostutus maidolla, päälle eilisen liharuuan loppu ja perunamuusia! Nelli haaveili kaverinsa äidin ruuista, esimerkiksi kermaisesta jauhelihakastikkeesta, jonka päälle sai pursottaa ketsuppia. 

Heillä ei ketsuppia ollut, koska se oli amerikkalaista, meillä panostettiin muuten vain askeettisuuteen ja pahaan makuun, kuten jänteistä koostuvaan karjalanpaistiin. Lankkuleipä olisi saattanut olla kova kilpailija. Ja molemmissa perheissä on kerrottu, että kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia kun saisivat mitä tahansa ruokaa.

Poliittiselta kannalta meidän perheemme oli kuitenkin vastakkainen päähenkilön perheen kanssa. Vappumarssit olivat kauhistus ja äänestämällä laitettiin hiekkaa kommunismin rattaisiin. Ihmissuhteet, ne ovat kuitenkin yhtä vaikeita, edustaa mitä aatesuuntaa hyvänsä.

Honkasalon kirjassa 1970-luku väikkyy onnellisena, perhe oli kasassa, isällä ja äidillä paljon samanhenkisiä ystäviä, juhlittiin ja oltiin ystäväporukan kanssa yhtä suurta perhettä. Paras kaveri sai olla kesämökillä pitkät ajat Nellin seurana. Äidin vanhempien luona tuli kuitenkin aina riitaa, sillä ukki oli menestynyt yrittäjä, jonka käsitykset ihmisyydestä ja ihmisen velvollisuuksista olivat hyvin voimakkaita ja tietenkin vastasuuntaisia tyttärensä kanssa.

Mutta isän ja äidin näkemyksetkään eivät lopulta olleet niin harmoniset, kuin miltä näytti. Äiti teki valtavasti vapaaehtoistyötä perheen kustannuksella. Isän mielestä maailman asioiden murehtimisen sijaan olisi välillä voinut katsoa lähemmäs. Hän alkoi etääntyä aatteesta, lähti lopulta Kanadaan opettamaan ja jäi sinne. Ensimmäisenä aatteesta luopui kuitenkin Juri-veli, joka alkoi jo nuorena hävetä perhettään. 

Nykyaikaan sijoittuvassa kehystarinassa isä tulee Kanadasta käymään, tapaa tytärtään kahviloissa ja ravintoloissa ja käy perheen mökilläkin. Molemmat vanhemmat ovat luopuneet taistolaisuudesta ja vähättelevät sen merkitystä elämässään. Isä katuu ja sanoo menneensä joukon mukana. Äidillä ja uudella miehellä on arkkitehtitoimisto ja taistolaisuus on äidillekin jo kaukainen asia. Hän ei halua enää muuttaa maailmaa, sillä aina joku pettää.

Päähenkilö on niin marinoitu aatteeseen, että ei täysin ymmärrä vanhempiaan. Äidille Nelli on antanut uuden miehen jo anteeksi, mutta taistolaisuudesta luopuminen on toinen juttu. Isän kanssa ei ala muutenkaan synkata vuosien eron jälkeen. Isän lähtö oli aikanaan liian kova isku, että sen jäljet korjattaisiin vain ilmestymällä takaisin.

Näissä kohtauksissa on ideaa, jännitettä, mutta Nellin lukio- ja yliopistoaikaisten kaverisuhteiden ja suhdekokeilujen kuvailun olisi voinut jättää pois. Jos kirjassa olisi vain lapsuus, josta lopussa pompattaisiin nuoruuteen ja isän paluuseen, voisi kirja toimia paremmin. Isä saisi dialogissa ja dialogin rivien välissä selittää lapsen kertomuksesta jääneet aukot. Ja äiti voisi kumota kaiken.

Kirjan nimi viittaa Kristiina Halkolan esittämään lauluun, jonka sanat ja nimi puolestaan ovat Markku Lahtelan suomennos libanonilaisen runoilijan Kahlil Gibranin runosta. Myös Arja Saijonmaa on esittänyt kappaletta. Annikki Setälän suomennosversio alkaa: "Teidän lapsenne eivät ole teidän".

Ikätoverini Laura Honkasalo on ammateiltaan kirjailija, toimittaja ja kääntäjä. 

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 396
ISBN:  951-20-5989-4
Kansi: Liisa Holm

Sinun lapsesi eivät ole sinun sai ilmestymisvuonnaan Kalle Päätalo -palkinnon.

Sinun lapsesi eivät ole sinun oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 13. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,58.