Terhi Törmälehto: Taavi

 

Jälleen on kyse suuria saavuttaneesta isoisästä, joka ei ole ihmisenä täydellinen. Edellisen blogitekstin isoisä Sven Stolpe oli tehokas kirjailija. Terhi Törmälehdon isoisä Taavi Törmälehto oli tehokas taistelija, Mannerheim-ristin ritari nro. 41, kun mitaleita kaikkiaan myönnettiin 191:lle henkilölle. 

Haapavedellä vuonna 1922 syntynyt Taavi Törmälehto livahti 17-vuotiaana talvisotaan. Kirja näyttää talvi- ja jatkosodan tapahtumia kotona ja rintamalla Taavin, Ruusa-äidin ja pikkuveli Veikon silmien kautta. Valinta on toimiva, sillä he ovat kovin erilaisia persoonia. Kun Taavi menestyy niillä mittareilla, millä sodassa mitataan, on äiti toisaalta ylpeä, toisaalta lukee rukouksia jokaisen poikansa tappaman vastapuolen sotilaan puolesta. Veikko ihailee veljeään, mutta tietää, että ei pärjäisi samalla lailla. 

Sanon samat sanat kuin Schulmanin kirjan luettuani: en osaisi mennä isoisäni nahkoihin, vaikka ehdin hänet lapsena tuntea ja olen kuullut paljon juttuja sukulaisilta ja kyläläisiltä. Terhi Törmälehdolla oli taustoituksessa suullisen tiedon lisäksi onneksi käytettävissä Taavi Törmälehdon itsensä kirjoittama kirja Marskin ritarin tilitys vuodelta 2001 (Taavi eli vuoteen 2007 saakka).

Terhi Törmälehto kirjoittaa rohkeasti ja tekee Taavista toimintaan, myös sotatoimintaan, kiintyneen miehen, joka halveksii mieleltään heikompia ja ärsyyntyy, kun muut puhuvat kotirintamasta, siellä odottavista töistä ja perheistään. Sodassa oltiin sotimassa.

Vuonna 1940 perustetun Vapaudenristin ritarikunnan Mannerheim-ristejä myönnettiin vain jatkosodan perusteella. Sen saattoi saada erityisen urheuden, taisteluissa saavutettujen merkittävien tulosten tai ansiokkaasti johdettujen sotatoimien ansiosta. Taavi Törmälehdolle mitali myönnettiin jo marraskuussa 1941.

Kirjassa mitalin kannalta merkittäviä taisteluita ei mitenkään osoitella. Kirjailija kuvailee sotaa taitavasti milloin tekemisen ja liikkeen, milloin vaeltelevien ajatusten kautta. Loppua kohti sota käy parhaallekin taistelijalle hyvin rankaksi. On vain runsaslukuinen vihollinen, ympäriltä kuolevat aseveljet, kehoon kertyneet sirpaleet, ripuli ja nälkä:

Tonkat ovat kadonneet ja ruoantuojat ammuttu. Näissä Antrean asemissa vartioivat enää kuolleet.

Terhi Törmälehto kertoo kirjansa taustoista Seura-lehden jutussa. Hän tuli tutkimustyötä tehdessään siihen tulokseen, että isoisän sankaruus ei ollut sattumaa, vaan tämä oli oikeasti poikkeuksellinen henkilö. Päätelmää ei ole syytä epäillä, Taavi Törmälehto oli selvästi harvinaisen soveltuva puolustamaan kotimaataan. Hän haavoittui useamman kerran, mutta palasi aina rintamalle mahdollisimman nopeasti.

Valitettavasti samat ominaisuudet saattoivat olla osasyynä siihen, että Taavi Törmälehto puukotti ihmisen Göteborgissa vuonna 1967. Kirjassa kuljetetaan tätä toista tarinaa päätarinan joukossa, tosin huomattavasti lyhyemmällä aikajänteellä. 

Kirjassa kulkee sivujuonteena myös se, mitä Mannerheim-ristin saaminen merkitsi ihmiselle itselleen, mitä suvulle ja jälkipolville. Nuorena miehenä riitti ihalijoita, hännystelijöitä ja tarjoajia. Mutta kaikki eivät sentään tunnistaneet, ja kirjassa on kohtaus, jossa lukija saa tuntea myötäylpeyttä: Taavi matkustaa junan ykkösluokassa, minne hän ei sotilasarvoltaan korkeampien mielestä kuulu. Mutta konduktööri vain vilkaisee Taavin matkustusasiakirjaa, eikä tee elettäkään käskeäkseen tätä rouheaa, nuhjuista miestä toiseen tai kolmanteen luokkaan! Eikä kumpikaan selitä muille, miksi.

Terhi Törmälehto ei tehnyt kirjasta ihannoivaa ylistysteosta, vaan yhden version siitä, millainen isoisä olisi voinut olla ihmisenä. Kiitos siitä.

Terhi Törmälehto (s. 1977) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opettajankouluttaja. Hän on lähtöisin Kainuusta, asuu Helsingissä. Törmälehto ei ole pitänyt kieleen liittyvää ammattitaitoaan vakan alla. Kirjassa on yksi kauneimmista lukemistani aluista:

Maan alta nousee naisen huuto. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon. 

Kylä kuulee huudon. Se pysähtyy sijoilleen, eikä tiedä miten jatkaa, miten olla kylä, miten kasvaa ohraa ja halata lasta, puristaa ihmisen kämmen lämpimän utareen ympärille, olla taivaalla valkea kuu. Kaikki seisahtuu. Vanhan hatara liike, vastasyntyneen liike, jään alla vesi.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 298
ISBN: 978-951-1-34515-2
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: SA-Kuva

Taavi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 23. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,25.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

 

Otavan kirjailijaesittely kertoo, että Alex Schulman on ruotsalainen toisen polven julkkis. Mutta eihän hän ole toisen polven julkkis, vaan ties kuinka monennen. Isoisä Sven Stolpe oli aikanaan tuottoisa ja tunnettu kirjailija, toimittaja ja kriitikko. Isoäidin isä Hans von Euler-Chelpin sai kemian Nobelin vuonna 1929. 

Minä en tiennyt mitään Schulmanista ryhtyessäni lukemaan hänen kirjaansa Polta nämä kirjeet, jossa Schulman etsii sisäiselle vihalleen selitystä sukunsa menneisyydestä. Kirjaa oli kehuttu, mutta en ollut varma kuinka kiinnostavaa tekstiä tältä pohjalta voi syntyä. Intohimoa ja mustasukkaisuutta nyt on suvussa kuin suvussa.

Vaan ei yleensä tässä määrin! Tuli mieleen vuosituhannen vaihteessa esitetty TV-sarja Dr. Becker. Yhdessä jaksossa tohtori tapaa lukioaikaisen ihastuksensa, jolla on siinä vaiheessa elämää jo kaikenlaista taustallaan. Vaikka tohtori Becker alkuun lohduttaa moneen kertaan: "Everyone has baggage", ei hänkään lopulta kestä sitä, miten paljon henkisiä kantamuksia naisen säkkiin on ehtinyt kertyä. Samanlainen megamättösäkki piileksii Schulmanin suvussa.

Alex Schulman menee kirjan alkupuolella tapaamaan terapeuttia, joka on erikoistunut perhekarttoihin. Perhekarttaan kirjataan lähisukulaiset ja heidän elämänkohtalonsa. Sen jälkeen piirretään suora viiva niiden sukulaisten välille, joilla on mutkattomat välit. Ja siksakviiva mutkallisiin suhteisiin. 

Karttaa katsoessaa Schulman tajuaa ensimmäisen kerran selkeästi, että isän puoli on suoran viivan aluetta, mutta äidin puoli pelkkää söhryä. Hän tietenkin muistaa, miten äiti, enot ja tädit olivat jatkuvissa riidoissa tai välit kokonaan poikki, ja serkuksetkin jäivät toisilleen etäisiksi. Mutta terapeutti kehottaa katsomaan karttaa vielä uudestaan, ja Schulman tajuaa, että vihan piikkilangat johtavat hänen isoisäänsä, Sven Stolpeen. Schulman tiivistää:

Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.

Schulman alkaa selvittää, mikä isoisän oikein oli. Vuonna 1996 kuollut Stolpe oli lapsenlapsensa muistikuvissa toisaalta hassu vaari, joka kertoi ja josta kerrottiin jännittäviä pikku tarinoita, toisaalta arvaamaton raivopää, jonka seurassa piti käyttäytyä varoen. Hän vihasi monia ihmisiä, osaa lähes koko elämänsä ajan. Isoäiti oli hiljainen ja sovitteleva.

Ja nyt on iloa siitä, että vaari kirjoitti ja kirjoitti ja kirjoitti, tutkimuksia, esseitä, romaaneja ja yli 7 000 kirjettä, joista hän säästi kopiot. Hänestä on tehty elämäkertakin. Schulman ei ole aiemmin lukenut vaariltaan tai vaaristaan mitään, mutta aloittaa nyt vaarin romaaneista. Niissä Schulman havaitsee nopeasti toistuvan kaavan: tunnollinen mies rakastuu ja menee naimisiin, mutta vaimo onkin uskoton. Mies tuhoutuu. Schulman ei voi keksiä muuta selitystä kuin että vaari on kirjoittanut itsestään ja mummosta.

Tutkimustyö arkistoissa paljastaa, että vuonna 1932 tapahtui jotain, jonka jälkeen ennestäänkin hapan ihminen muuttui vielä happamammaksi. Minä en saisi selville yhtäkään tapahtumaa tai ajatusta isovanhempieni elämästä vuonna 1932, mutta kuten sanottu, Schulmanin lähtöasetelma on toinen. Hän päätyy nopeasti siihen, että mummolla on ollut suhde toisen kuuluisan ruotsalaisen kulttuurihenkilön, Olof Lagercranzin kanssa!

Tässä kohtaa täytyy mainita kirjan rakenteesta. Schulman on vuoroin nykyajassa tekemässä tutkimustaan, vuoroin seurataan Karin ja Sven Stolpea sekä Olof Lagercranzia heidän viettäessä kesää samassa kirjailijaresidenssissä. Miten hienosti Schulman tuo viivästellen esiin isoäidin historian. Alistunut vanhus herää henkiin voimakkaana nuorena naisena, joka uskaltaa rakastua toiseen mieheen. (Ja tästä rakkauden kesästäkin on uskomatonta kyllä jäljellä kirjeenvaihtoa sekä Lagercranzin monisatasivuinen päiväkirja).

Mutta huonostihan siinä käy. Sven Stolpe on poikkeuksellisen omistushaluinen, eikä päästä Karinia otteestaan, vaikka – kuten käy ilmi – hän halveksii tätä jo ennestään. Auto-onnettomuus, jossa molemmat loukkaantuvat vakavasti, vakuuttaa Karinille, että hänellä ei ole vaihtoehtoja. Stolpen pariskunta on yhdessä Svenin kuolemaan saakka, Lagercranz jää rakastamaan ilman mahdollisuutta enää tavata Karinia. Schulman kirjoittaa:

Seurasi vuosikymmenen mittainen viha, ahdistus, kaipaus. Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi [...] ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.

Voi Karin! Lukijana olisin toivonut hänelle onnea, lapsenlapsen kirjoittaman kirjan sijaan. Mutta kirja on kuitenkin erinomainen ja kaikki etukäteiset ennakkoluuloni karisivat alkusivuilla. Jännitteen loppuun saakka säilyttävän rakenteen ohella Schulman on osannut eläytyä 1930-luvun nuoriin päähenkilöihin. Uskon, että ilman Lagercranzin päiväkirjaa ja kirjeitä tämä olisi ollut huomattavan vaikeaa, mutta ei kirjailija toistele niitä, vaan sulattelee ja rakentaa ne uudestaan ajatuksiksi ja teoiksi.

Alex Schulman (s. 1976) on kirjoittanut jo kolme sukuunsa pohjautuvaa romaania. Tässä kirjassa ei rönsyillä isovanhempien ulkopuolelle, vaan käsitellään äitiä sisarusparvineen sen verran kuin isoisän tuhoisan vaikutuksen kuvaaminen vaatii. Esimerkiksi isän rooli ruotsalaisessa kulttuurielämässä (suomenruotsalainen Allan Schulman oli TV-tuottaja ja toimittaja) ei tule lainkaan esiin. Vaatii kurinalaisuutta pitää tarina näin tiiviisti pääasiassa.

Kustantaja: Nemo
Suomentaja: Jaana Nikula
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Bränn alla mina brev 2018)
Sivumäärä: 277
ISBN: 978-951-1-35978-4
Kansi: Sigge Eklund

Polta nämä kirjeet oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 21. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,98. 

James Wyllie: Hakaristirouvat

 

Suomen kieli harvoin voittaa muut kätevyydessä, mutta brittikirjailija James Wyllieltä suomennetun kirjan Hakaristirouvat nimessä on osuvuutta, jota ei ole tavoitettu kieliversioissa Nazi wives, Nazisternas fruar, Femmes de nazis... Saksankielistä versiota en löytänyt, siellä taitaa olla mitta täynnä synkeän menneisyyden käsittelyä aina uudesta kulmasta.

Mutta johtavien natsien rouvat on kiinnostava näkökulma. Wyllie tarkastelee kirjassaan Adolf Hitlerin (s. 1889), Hermann Göringin (s. 1893), Joseph Goebbelsin (s. 1897), Heinrich Himmlerin (s. 1900), Reinhard Heydrichin (s. 1904), Rudolf Hessin (s. 1894) ja Martin Bormannin (s. 1900) vaimoja ja valikoimaa muita naisia. Kansallissosialismissa naiselle oli varattu rooli vain kodin hoitajana ja äitinä – mikäli täytti rotukriteerit. Naisen ei kuulunut olla näkyvillä eikä nainen voinut nousta puolueessa viralliseen asemaan. Monet vaimoista olivat kuitenkin olleet kansallissosialismin ja Hitlerin kannattajia yhtä pitkään kuin miehensä, jotkut pidempäänkin.

• Rudolf Hess kuuli Hitleriä ensi kertaa vuonna 1920 ja vaikuttui. Tyttöystävä Ilse Pröhl (s. 1900) meni mukaan seuraavaan kokoukseen ja vaikuttui itsekin.
  
• Gerda Buchin (s. 1909) isä Walter liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen vuonna 1922 ja Hitleristä tuli koko perheen tuttu. Martin Bormann liittyi puolueeseen vasta vuonna 1927 ja tutustui sitä kautta Gerdaan.
  
• Ruotsalainen Carin von Fock (s. 1888) tutustui vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan lentäjäveteraani Hermann Göringiin. Göring liittyi puolueeseen vuonna 1922 ja pari avioitui seuraavana vuonna. Carinin menehdyttyä sydäninfarktiin Göring alkoi vuonna 1932 tapailla näyttelijätär Emmy Sonnemannia (s. 1893).
• Lina von Ostenista (s. 1911) tuli kansallissosialismin kannattaja teininä isoveljensä esimerkkiä seuraten. Puolueeseen hän liittyi vuonna 1930 ja tapasi samana vuonna laivastoupseeri Reinhard Heydrichin, joka ei ollut alun perin politiikasta kiinnostunut.
  
• Margarete Boden (s. 1893) tutustui vuonna 1927 junassa vierustoverinaan matkustaneeseen Heinrich Himmleriin, joka oli ollut puolueen jäsen vuodesta 1923.
• Vasta eronnut Magda Quandt (o.s. Ritcshel, s. 1901) tapasi Joseph Goebbelsin vuonna 1930, kun ystävät houkuttelivat tekemisen puutteessa olevan Magdan kansallissosialistien tilaisuuteen. Magda innostui puoluetapahtumasta ja Goebbelsin kiihkeästä retoriikasta. Vielä ihastuneempi Magda oli seuraavana vuonna tapaamaansa Hitleriin.
  

Hitlerin naissuhteet olivat toisenlaisia. Hän kaltoinkohteli miljoonien tuhoamiensa ihmisten lisäksi myös niitä nuoria naisia, jotka ovat jääneet historiaan hänen tunnetuimpina rakastettuinaan. Sisarpuolen tytär Geli Raubal teki itsemurhan 23-vuotiaana ja Eva Braun yritti itsemurhaa kahdesti ennen kuin teki sen lopulta yhdessä Hitlerin kanssa ollessaan 33-vuotias. Hitler katsoi että kansakunta tarvitsi hänet täysipainoisesti, eikä avioliitto tullut kyseeseen kuin vasta päivää ennen kaksoisitsemurhaa huhtikuussa 1945. En mene näihin kompleksisiin kohtaloihin pidemmälle, vaan jatkan ylle listaamieni naisten pohdintaa.

Listan rouvista siis ainoastaan Göringin rouvat Carin ja Emmy sekä Himmlerin rouva Margarete olivat ensisijaisesti ryhtyneet puolisoiksi ja mahdolliset kansallissosialistiset ajattelumallit tulivat kun alettiin elää yhteistä elämää. Carin Göring innostui Hitleristä heti asetuttuaan Saksaan. Käytyään tapaamassa Hitleriä vankilassa vuoden 1923 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen hän kirjoitti: "Hän on nero, täynnä rakkautta ja totuutta ja palavaa uskoa". Carin edisti natsiaatetta koko loppuelämänsä. Emmyn aatteellisuudesta ei saa selvyyttä, mutta hänen on täytynyt vähintäänkin sulkea silmänsä aktiivisesti. Margarete Himmlerin kerrotaan olleen kasvuympäristönsä mukaisesti rasistinen ja juutalaisvastainen, mutta kansallissosialismi aatteena ei ilmeisesti saanut häntä samalla voimalla sytytettyä kuin monet muut.

Vaimojen lisäksi kirjassa käsiteltiin jonkin verran miesten muita naissuhteita. Puoluekanslian päällikkö ja Hitlerin sihteeri Martin Bormann oli kiinnostunut kaikista naisista, mutta rakastui vuonna 1943 vakavammin näyttelijätär Manja Behrensiin. Yhdeksän lapsen äiti Gerda olisi hyväksynyt toisen vaimon ja kannatti muutenkin sitä, että terveille, arvokkaille miehille annettaisiin lain nojalla oikeus kahteen vaimoon. Behrensille kolmen liitto oli kuitenkin liikaa ja hän meni mieluummin asetehtaaseen töihin. 

Sisäministeri, Gestapon ja SS:n päällikkö Heinrich Himmler taas sai kaksi lasta rakastajattarensa Hedwig Potthastin kanssa. Ero Margaretesta ei tullut kyseeseen, sillä SS-miehen rooliin kuului avioliitossa eläminen ja avioeroon tarvittiin lupa – Himmleriltä. Propagandaministeri Joseph Goebbelsilla oli suhteita näyttelijättärien kanssa, ja tšekkiläisen Lída Baarován kanssa suhde eteni hyvin vakavaksi, kunnes Hitler keskeytti Goebbelsin pariskunnan eroaikeet. Lopulta vuonna 1939 Baarová karkotettiin takaisin Tšekkoslovakiaan ja hänen elokuvansa vedettiin pois levityksestä.

Minulle kirjassa oli merkittävintä sen antama kuva vaimojen aikaisesta ja lujasta sitoutumisesta  natsiaatteeseen. Ja kuitenkin, kun tilinpäätöksen aika tuli, vain Magda Goebbels oli valmis kuolemaan aatteen mukana. Goebbelsin pariskunta surmasi tai surmautti kuusi lastaan ja itsensä Hitlerin Berliinin-bunkkerissa huhtikuussa 1945. 

Gerda Bormannille sota oli ollut valon ja pimeyden välistä kamppailua. Ei voinut mitenkään olla historian tarkoitus, että juutalainen tekisi itsestään maailman herran. Hän pakeni lapsineen Tiroliin, mutta kuoli keväällä 1946 munasarjasyöpään. Martin Bormann oli kuollut jo yrittäessään paeta Berliinistä Hitlerin kuoleman jälkeen. 

Emmy Göring tuki miestään Nürnbergin oikeudenkäyntien ajan tämän itsemurhaan saakka vuonna 1946 (entinen varakansleri ja ilmailuministeri Hermann Göring olisi mestattu seuraavana päivänä). Hän ei voinut käsittää, miten sellaista miestä, joka oli antanut niin paljon muille, joka oli säteillyt ymmärtämystä ja joka oli ollut itse hurskaus ja hyvyys ja myötätunnon ja uskollisuuden ilmentymä, oli voitu kohdella niin tylysti. Hän joutui itsekin vankilaan odottamaan omaa tuomiotaan, mutta piti asiantilaa kohtuuttomana. Vuonna 1947 hän kirjoitti ministerille olleensa täysin epäpoliittinen. Ei kai naista voinut rangaista siitä, että hän oli rakastanut miestään ja ollut onnellisesti naimisissa? Hän sai lopulta vuoden tuomion ja osa hänen varoistaan takavarikoitiin. Tuomiota pidettiin liian lievänä kaiken pöyhkeän elämän jälkeen. Emmy eli vuoteen 1973 saakka.

Ilse Hessillä ja Lina Heydrichillä oli esittää huojentavia asianhaaroja: kansallissosialistisen puolueen varajohtaja Rudolf Hess teki oma-aloitteisen neuvottelulennon Iso-Britanniaan keväällä 1941, ennen kuin juutalaisten kansanmurhasta ("lopullinen ratkaisu") oli tehty virallista päätöstä, ja jäi sinne vangiksi Nürnbergin oikeudenkäynteihin saakka, Prahan teurastajan lempinimen saanut SS-kenraali, keskusturvallisuusviraston ensimmäinen päällikkö ja Böömin ja Määrin vt. protektori Reinhard Heydrich taas surmattiin keväällä 1942 protektoraatissaan.

Ilse Hess vapautettiinkin kaikista syytteistä vuonna 1948, vaikka hän oli vuosikaudet ja vuosikymmenet omistautunut Hitlerille. Hän keskittyi taistelemaan saadakseen puolisonsa vapautettua, mutta ei onnistunut. Rudolf Hess teki vuonna 1987 itsemurhan vankeudessa, Ilse Hess kuoli vuonna 1995.

Sen sijaan Linan etsintäkuuluttivat Prahan viranomaiset rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hänelle tuomittiin poissaolevana elinkautinen ja pakkotyötä. Nimenomaan hänen omista rikoksistaan, sillä hän oli näännyttänyt tilallaan työskenteleviä vankeja nälkään ja käskenyt SS-vartijoita lyömään näitä. Britit ehtivät kuitenkin saada Linan kiinni ennen muita ja sijoittivat hänet luokkaan "myötäilijät", eikä hänelle tuomittu lainkaan vankeutta. Hän valitti silti tuomiostaan ja vuonna 1951 hänet luokiteltiin syytteistä vapautetuksi ja hän sai pitää omaisuutensa. Eikä siinä kaikki, vaan hän nosti useita oikeusjuttuja saadakseen leskeneläkettä taistelussa kaatuneen kenraalin leskenä, ja onnistui! Lina eli vuoteen 1985 saakka.

Margarete Himmler vetosi tietämättömyyteen ja sanoi olevansa pelkkä nainen, joka ei ymmärrä politiikkaa ja korosti, että oli nähnyt miestään hyvin vähän sodan aikaan. Hänen syyllisyysluokkansa vaihtui oikeudenkäynnistä toiseen, ensin vähemmän syylliset, sitten myötäilijät ja lopulta syylliset, mikä merkitsi puolisoon liittyvän omaisuuden menetystä, rahavarojen takavarikointia ja äänioikeuden menetystä. Mutta myös Margarete kehtasi taistella vuosikaudet oikeudesta lesken- ja valtioneläkkeeseen, joihin hän mielestään oli oikeutettu. Hän kuoli vuonna 1967.

Himmlerin toisen keskeisen naisen, Hedwigin, natsitaustaa ei edes tutkittu ja hänet päästettiin heti vapaaksi. Hedwigillä oli Himmlerin kanssa seurustellessaan ollut ihmisen luista tehtyjä huonekaluja ja ihmisen nahalla päällystettyjä juhlapainoksia kirjoista, mutta hän väitti loppuun saakka, että ei ollut tiennyt mitään Himmlerin tekemisistä sodan aikaan.

Kirjan loppupuolella mainittiin ohimennen Lina Heydrichin lyhyt avioliitto suomalaisen teatteriohjaajan kanssa. Minulta oli mennyt tällainen asia täysin ohi, vaikka se ei ole ollut mikään salaisuus. Lina avioitui vuonna 1965 Otto Mannisen ja Anni Swanin pojan Mauno Mannisen kanssa ja he olivat aviossa Mannisen kuolemaan saakka vuonna 1969, vaikka varsinainen yhteiselo loppui jo paljon aiemmin (linkki Seura-lehden juttuun vuodelta 2016).

Otetaan viimeinen kommetti tältä suomalaisten miniältä, joka valitti sitä miten ihmiset suhtautuivat hänen puolisonsa (Heydrichin, ei Mannisen) tekoihin. Linan mukaan tuon ajan päätöksiä oli helppo tuomita nykyisistä mukavista oloista käsin. Mutta natsijohtohan eli itse erittäin mukavissa oloissa ihmisyyden vastaisia päätöksiä ja tekoja tehdessään!

James Wyllie on kirjailija, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hän on kirjoittanut muun muassa Hermann Göringistä ja tämän veljestä sekä ensimmäisen maailmansodan koodinmurtajista, mutta muita hänen kirjoistaan ei ole suomennettu. Syytä olisi.

Hakaristirouvat on sujuvasti kirjoitettu ja näkökulmassaan pitäytyvä (natsiaiheessa olisi valtavat mahdollisuudet ja houkutukset rönsytä). Kohtuullisen kronologinen esitys kuitenkin aiheutti sen, että perheestä toiseen hypeltiin välillä niin tiuhaan, että en meinannut pysyä perässä. "Mitä, Lina, eikös Bormannin vaimo ollut Gerda, ahaa, siirryttiin jo eteenpäin!" Rouvia ei samasta syystä olisi mahtunut yhtään enempää mukaan tarkempaan tarkasteluun, vaan oli hyvä päätös pitäytyä valituissa.

Wyllie pohjaa suuren osan henkilöiden mietteistä suoraan kirjeisiin ja muihin lähteisiin. Jonkin verran häiritsi uskollinen siteeraus, jolloin valtaosa kappaleesta saattoi olla sitaateissa ja muutama sana niistä ulkona. Kohdat olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa vapaammin, ilman sitaatteja, ja lähde viime kädessä todistaa, että asiaa ei ole sävelletty omasta päästä. Suomennoksessa osui silmään muutama kansankielisyys kuten "heitettiin pellolle" tai "SS-köriläät". Jos alkuperäinen teksti näin vaatii, niin sitten kelvatkoot suomennoksessakin.

Kustantaja: Atena Kustannus, Jyväskylä
Suomentaja: Tähti Schmidt
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Nazi wives 2019)
Sivumäärä: 360
ISBN: 978-952-300-661-4
Kansi: Kalervo Sammalvehrä

Hakaristirouvat oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 20. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,87.